»Jos olisi tosiaankin ollut niin laita», puhkesi Haran puhumaan, »niin Sutšarita ei olisi milloinkaan johtunut näihin ajatuksiin. Minä sanon teille suoraan, että kaikki se, mitä perheenne keskuudessa nykyjään tapahtuu, johtuu yksinomaan teidän puuttuvasta arvostelukyvystänne.»
Pareš Babu naurahti vastatessaan: »Te olette aivan oikeassa, — ellen ota vastatakseni siitä, mitä perheessäni tapahtuu, niin kuka muu sen tekee?»
»Minä voin teille vakuuttaa, että asiaa vielä kadutte», päätti Haran puheensa.
»Katumus on armollisen Jumalan lahja. Minä pelkään tehdä väärin, mutta katumus ei minua ollenkaan peloita», vastasi Pareš Babu.
Samassa palasi Sutšarita, tarttui Pareš Babun käteen ja virkkoi: »Isä, on hartaushetkesi aika.» »Odotatteko vähän aikaa, Panu Babu?» kysyi Pareš Babu.
Haran lausui jyrkästi: »En» ja poistui vihdoin.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa. Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut, ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi — kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi itsekin sen ajattelemista.
Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.
Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät, joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan totuttuun tapaansa.