Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan antaumuksen kehään.
Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä. Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä. Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen syvyyksistä.
Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta; maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut, esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi. Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa kaikki Häneltä.»
Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä isän jalkojen varaan.
Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa, niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä. Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko uskaltautua vieraille urille.
Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta, Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan, sai Barodan ihan suunniltaan.
Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.
Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä, vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.
»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta, mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä teidän epäjumalaanne.»
Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.