Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.
Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen järkkymätöntä vakaumusta.
Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta mitään Binoista.
Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.
Väittelyn kiihkeyden viilennyttyä Binoin nuori miehekkyys heräsi omaksi itseksensä hänen istuessaan yksin huoneessa. Kello oli suunnilleen yhdeksän, ja kadulla näkyi vain vähän ohikulkijoita. Sutšaritan kirjoituspöydällä olevan pienen kellon tikitys oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni. Huoneen henki alkoi vaikuttaa Binoin mieleen, ja hänestä tuntui siltä, kuin huoneensisustus olisi yht’äkkiä käynyt hänelle tutuksi. Sutšaritan siisti pöytä, tuolien kirjaellut peitteet, pöydän alle levitetty talja, seinällä riippuvat kuvat ja pieneen hyllyyn järjestetyt punakantiset kirjat vaikuttivat tenhoisasti hänen mieleensä. Tässä huoneessa tuntui viihtyvän jokin kaunis salaisuus, ja niiden keskustelujen muisto, joita oli täällä kuunnellut hiljainen keskipäivä, tuntui piilevän huoneessa vielä nytkin arkana ja kauniina oliona. Binoi alkoi kuvitella, missä keskustelijat olivat istuneet, ja muovasi mieleensä lukuisia kuvia niistä tunnustuksista, joihin Pareš Babu oli viitannut sanoessaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.» Binoin mielessä alkoi soida jokin sanoin kuvaamaton sävel, ikäänkuin jonkun vaeltavan lemmenlaulajan virittämä, ja hänen sydämensä salatuissa kammioissa heräsi sanaton ja sanomaton tunne, joka sai Binoin levottomaksi, koska hän ei ollut runoilija eikä taiteilija. Hänestä tuntui, että hän täyttäisi kaikki vaatimukset, kunhan voisi jotakin tehdä, mutta toiminta näytti hänestä mahdottomalta. Tuntui siltä, kuin olisi jokin harso erottanut häntä läheisistäkin olioista, niin että ne näyttivät olevan äärettömän kaukana, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa repiä harsoa.
Harimohini tuli kysymään, eikö Binoi halunnut virvokkeita, ja kun Binoi vastasi kieltävästi, hän tuli huoneeseen istumaan.
Asuessaan Pareš Babun talossa Harimohini oli ollut nimenomaisesti Binoihin kiintynyt, mutta tultuaan Sutšaritan keralla taloon, jota voi nimittää omaksi kodikseen, hän oli alkanut kovin vieroksua talossakävijöitä. Hän oli johtunut päättelemään, että Sutšaritan viimeaikaiset erehdykset sosiaalisessa käyttäytymisessä olivat yksinomaan hänen tuttaviensa aiheuttamat. Vaikka hän tiesikin, ettei Binoi ollut brahmo, hän toisaalta havaitsi varsin selvästi, ettei Binoi noudattanut kovin täsmällisesti hindulaisia tapoja, joten hän nyttemmin ei ollut erittäin kärkäs kutsumaan tuota bramaaninpoikaa osalliseksi pyhään ateriaan, jonka uhrasi jumalillensa.
Nyt hän sanoi Binoille keskustelun aikana: »Kuulehan, lapseni, sinä olet bramaaninpoika; etkö suorita ehtoohartautta?»
»Täti», virkkoi Binoi puolustellen, »minä olen opetellut ulkoa niin paljon asioita öin päivin, että olen unohtanut kaikki oikeat ehtoohartauden tekstit!»
»Pareš Babu on hänkin oppinut aika paljon», vastasi Harimohini, »mutta hän suorittaa siitä huolimatta jonkinlaista hartautta sekä aamuin että illoin.»