Harimohini, jonka läsnäolo ei enää ollut välttämätön, poistui hänkin suorittamaan jotakin talousaskarta.
Lolitan kasvojen ilme, joka muistutti tukahdutettua tulta, ei ollut Binoille outo, mutta hän ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Hän oli tuntenut vapautuneensa pelosta, kun näyttivät olleen ja menneen ne pahat päivät, joina Lolita oli kärkkäästi singonnut häntä kohti tulisia nuoliansa, mutta tänään hän näki Lolitan vetävän esille nuo vanhat aseensa ja huomasi, ettei niissä ollut ruosteen merkkiäkään. Vihan sietäminen on kylläkin vaikeata, mutta Binoin-laisen henkilön oli vieläkin vaikeampi sietää ylenkatsetta. Hän muisti, kuinka karsaasti Lolita oli häntä katsellut pitäessään häntä pelkkänä Goran saattolaisena, ja nyt hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että hänen epäröimisensä täytyi Lolitasta näyttää pelkuruudelta. Hänestä oli sietämätöntä, että Lolita piti arkuutena sitä, mikä todellisuudessa oli velvollisuudentunnon aiheuttamaa epäröintiä, eikä suonut hänelle vähintäkään tilaisuutta lausua edes muutamaa sanaa asiasta. Väittelytilaisuuden menettäminen oli Binoille kaikkein suurin rangaistus, sillä hän tiesi osaavansa väitellä ja sovittaa sanojansa taitavasti, ja tiesi kykenevänsä harvinaisen hyvin pitämään puoliaan kiistassa. Mutta kun Lolitan ja hänen kesken ilmaantui jotakin pohdittavaa, ei Lolita milloinkaan suonut tilaisuutta asian käsittelemiseen, ja tänäkin päivänä oli sellainen tilaisuus luiskahtanut käsistä.
Nähdessään pöydällä sanomalehden hän kärsimättömänä tarttui siihen ja huomasi samassa, että eräs kohta oli lyijykynällä merkitty. Hän luki kohdan ja havaitsi heti, että huomautuksen ja sitä seuraavien selitysten esineenä olivat Lolita ja hän. Siinä hänelle selvisi, että Lolita tulisi olemaan alinomaisten hänen yhteisönsä jäsenten sinkoamien solvausten esineenä. Niinmuodoin hänestä näytti varsin oikealta, että Lolitan-lainen vilkas tyttö piti halveksittavana, jos hän, Binoi, tuhlasi aikaansa väittelemällä hiuksenhienoista sosiaalisista kysymyksistä sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa häntä sellaisesta nöyryytyksestä. Hän oli häpeissään verratessaan itseään tuohon ylpeään tyttöön ja ajatellessaan, kuinka urheasti ja välinpitämättömästi hän suhtautui yhteiskuntaan.
Kun Sutšarita palasi, ehdittyään pitää huolta Sutisin aamiaisesta ja lähettää hänet kouluun, Binoi istui niin jurona ja masentuneena, ettei Sutšarita virittänyt uudelleen äskeistä keskustelua.
Aterialle käytäessä Binoi jätti suorittamatta tavanomaiset puhdistautumismenot, ja Harimohini huomautti: »Kuulehan, Binoi, kun et kerran noudata mitään hindulaisia tapojamme, miksi et käänny brahmoksi?»
Binoi tunsi itsensä hieman loukkaantuneeksi ja vastasi: »Sinä päivänä, jona alan olla sitä mieltä, että hindulaisuuden muodostavat pelkät koskettamista ja ravintoa koskevat kiellot ja monet muut samanlaiset ajatuksettomat säännöt ja ohjeet, minä käännyn, ellen brahmoksi, niin kristityksi, muhamettilaiseksi tai muuksi sellaiseksi. Mutta toistaiseksi en suhtaudu hindulaisuuteen niin toivottomasti.»
Kun Binoi poistui Sutšaritan luota, hänen mielensä oli sangen hämmentynyt, sillä hänestä tuntui, kuin häntä olisi tyrkitty joka puolelta ja kuin hän olisi saapunut sellaiseen paikkaan, joka oli aivan autio ja vailla minkäänlaista suojaa!
Ihmetellen, minkätähden oli joutunut niin luonnottomaan tilaan, hän kulki hitaasti eteenpäin mietteissään ja pää painuksissa, kunnes saapui eräälle aukiolle, missä istuutui puun alle. Kun hänen elämässään oli aikaisemmin ilmennyt jokin vaikea pulma, suuri tai pieni, hän oli käynyt keskustelemaan siitä ystävänsä kanssa, ja joka kerta oli löytynyt ratkaisu; mutta nyt se tie oli tukossa ja hänen täytyi ratkaista asia yksin.
Auringon säteiden alkaessa tunkeutua varjoon, missä hän istui, hän nousi ja alkoi jatkaa matkaansa, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas, kun äkkiä kuuli Satišin huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hetkistä myöhemmin hänen pieni ystävänsä jo piteli häntä kädestä. Oli perjantai, ja Satiš oli palaamassa koulusta, jossa oli annettu lupa lopuksi viikkoa.
»Tulkaa, Binoi Babu», pyysi Satiš, »tulkaa kotiin minun kanssani!»