»Kuinka voisinkaan tulla?» kysyi Binoi.
»Miksi ette voisi?» tiukkasi Satiš.
»Kyllästyvät minuun, kun käyn kovin usein», selitti Binoi.
Satiš ei katsonut sellaisen väitteen ansaitsevan mitään huomiota ja sanoi vain: »Ei, tulkaahan!»
Satiš ei osannut ollenkaan ajatella sitä suurta ikävyyttä, johon Binoi oli joutunut heidän perheessään seurustellessaan, ja Binoin sydäntä liikutti pojan puhdas kiintymys. Se taivaallinen ilon täydellisyys, jota hän oli tuntenut Pareš Babun kodissa, ilmeni koskemattomana ainoastaan tuossa perheen jäsenessä. Tänä onnettomien tapahtumien päivänä oli yksin Satišin mieli säilynyt seesteisenä, ja hänen kiintymyksensä siteitä ei ollut yrittänyt rikkoa mikään yhteiskunnan taholta tuleva isku. Binoi kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja virkkoi: »Tulehan, veikkonen, minä saattelen sinut talonne ovelle.» Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi poikaa koskettaessaan saanut kokea sitä hellyyttä, jolla Sutšaritan ja Lolitan kiintymys oli pojan lapsuudesta saakka ympäröinyt.
Satišin taukoamaton juttelu kaikui erittäin suloiselta Binoin korviin, ja tämä pojan sydämen vilpitön kosketus sai hänet hetkeksi unohtamaan oman elämänsä vaikean ongelman.
Sutšaritan luo mennessään heidän täytyi kulkea Pareš Babun talon ohi, ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Pareš Babun huone näkyi kadulle. Sen ohi kulkiessaan Binoi ei voinut olla sinne katsahtamatta, ja hän näki Pareš Babun istuvan pöytänsä ääressä. Oli mahdoton nähdä, puhuiko hän vai ei, mutta Lolita istui lähellä Pareš Babua, selkä kadulle päin, kuuliaisen oppilaan asennossa.
Sutšaritan luona koettu mielenliikutus oli saanut Lolitan niin levottomaksi, ettei hän ollut voinut auttaa ahdistustansa muuten kuin lähtemällä tyynesti isänsä luo. Pareš Babussa päilyi niin syvä rauha, että kärsimätön Lolita meni usein äänetönnä istumaan hänen viereensä siten tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. Tänään Pareš Babu oli kysynyt: »Mitä nyt, Lolita?» Lolita oli vastannut: »Ei mitään, isä. Tämä sinun huoneesi on miellyttävä ja viileä.»
Pareš Babu arvasi hyvinkin, että Lolita oli tullut hänen luokseen haavoitetuin sydämin, sillä hänen omassa sydämessäänkin asui salainen tuska. Niin hän alkoi vähin erin esittää sellaisia asioita, jotka saattoivat keventää yksilöllisen elämän mitättömien ilojen ja surujen taakkaa.
Nähdessään isän ja tyttären siinä tutunomaisesti keskustelevan Binoi pysähtyi hetkiseksi eikä ollenkaan kuunnellut, mitä Satiš puhui. Satiš oli parhaillaan esittämässä erittäin mutkikasta sotilaallisen taktiikan kysymystä. Hän tutkisteli, eikö olisi mahdollista harjoittaa tiikerijoukkoa ja sijoittaa se taistelurintamaan, oman ja vihollisen sotajoukon välimaalle, jotta voitto olisi varmasti saavutettavissa. Tähän saakka oli kysymysten ja vastausten sarja kehittynyt katkeamattomana, ja kun se nyt yhtäkkiä katkesi, niin Satiš katsahti Binoihin keksiäkseen syyn. Binoin katseen suuntaa seuraten hän huomasi Lolitan ja huusi heti: »Lolita-didi, Lolita-didi, näetkö, minä olen tavoittanut Binoi Babun kotimatkalla ja olen tuonut hänet mukanani kotiin.»