Lolitan hypähtäessä tuoliltaan ja Pareš Babunkin kääntyessä katsomaan kadulle Binoi sävähti aivan kuumaksi, koska tunsi olevansa vastuussa koko jutusta. Hän sai kuitenkin sanoneeksi hyvästi Satišille ja lähti Pareš Babun luo.
Sisään ehdittyään hän näki, ettei Lolita enää ollut siellä, ja istuutui arasti ja epäröiden, koska otaksui ryövärin tavoin häirinneensä heidän rauhaansa.
Kun oli suoriuduttu tavanomaisista terveyttä y.m.s. seikkoja koskevista tiedusteluista, Binoi aloitti yht'äkkiä: »Koska en noudata kovinkaan hartaasti hindulaisen yhteisön tapoja ja sääntöjä, vaan rikonkin niitä miltei joka päivä, olen ajatellut olevan velvollisuuteni turvautua Brahma Samadžiin ja toivon, että toimitatte minut sen jäseneksi.»
Tuo halu ja päätös ei ollut muovautunut Binoin mielessä valmiiksi vielä neljännestuntia aikaisemmin ja Pareš Babu oli niin ihmeissään, että istui hetken äänettömänä. Sitten hän kysyi: »Mutta oletteko harkinnut kysymystä huolellisesti kaikilta en näkökannoilta?»
»Tässä asiassa ei ole paljoa harkitsemista», vastasi Binoi. »Siinä on nähdäkseni kysymyksessä vain oikea ja väärä. Se on kerrassaan mutkaton asia. Opittuani, mitä olen oppinut, en voi vilpittömästi omaksua uskonnokseni sellaista olotilaa, jossa on vain alinomaa varottava rikkomasta erinäisiä sääntöjä ja tottumuksia. Siitä syystä ilmenee joka askelella epäjohdonmukaisuutta, ja niin kauan kuin pysyn niiden yhteydessä, jotka suhtautuvat hindulaisuuteen täysin hartaasti, minä vain loukkaan heitä, ja niinmuodoin menettelen mielestäni ehdottomasti väärin. Minä en huoli nyt vaivata itseäni millään muilla ajatuksilla, vaan pyrin vapautumaan tuosta vääryydestä, koska en muuten voi säilyttää omaan itseeni kohdistuvaa kunnioitusta.»
Pareš Babu ei ollenkaan kaivannut tuollaista pitkää selitystä, mutta Binoi tarvitsi sitä päätöksensä tueksi. Hän tunsi poveansa paisuttavan ylpeyden ajatellessaan sitä oikean ja väärän välillä riehuvaa taistelua, jonka tuoksinassa hän parhaillaan oli ja jossa hän, oikean puolella ollen, oli saavuttava voiton. Hänen miehuutensa kunnia oli kysymyksessä.
»Sointuvatko teidän uskontoa ja uskoa koskevat periaatteenne Brahma
Samadžin edustamiin?» kysyi Pareš Babu.
»Totta puhuakseni», aloitti Binoi hetken vaiti oltuaan, »on ollut aika, jolloin otaksuin omistavani uskon ja usein kiistelinkin toisten kanssa siitä asiasta, mutta nyt huomaan olevani uskon asioissa ihan kehittymätön. Minä olen tullut sen ymmärtämään opittuani tuntemaan teidät. Uskonto ei ole käynyt todella välttämättömäksi minun elämässäni, ja koska minussa ei ole kehkeytynyt mitään siihen kohdistuvaa todellista uskoa, olen aina tähän asti noudatellut omassa yhteiskunnassani vallitsevaa uskontoa ja puoltanut sitä kaikenlaisin taidokkain ja hiustahalkovin väittein. Minun ei ole milloinkaan tehnyt mieli ajatella, mikä uskonto on todella oikea; olen vain yrittänyt todistaa oikeaksi sitä uskontoa, jonka piti tuottaa minulle voitto. Mitä vaikeammaksi todistaminen kävi, sitä enemmän ylpeilin todistuksestani. Minä en voi nytkään sanoa, tulenko milloinkaan omistamaan täysin oikeata ja luonnollista uskoa, mutta varmaa on, että jos pääsen suotuisaan ympäristöön ja saan seurakseni henkilöitä, jotka kelpaavat esimerkikseni, tulen edistymään siinä suunnassa. Joka tapauksessa vapaudun siten siitä nöyryytyksestä, että kuljen kantaen voiton lippuna sitä, mikä tuottaa sisäistä vauriota älylleni.»
Kun hän siten jatkoi asemansa pohtimista Pareš Babun keralla, niin hänen nykyiselle mielentilalleen suopeita väitteitä alkoi hahmoutua hänen ajatuksissaan ja hän alkoi puhua niin innostuneesti, että näytti siltä, kuin hän olisi johtunut tuohon varmaan päätökseen harkittuaan monet päivät asian eri puolia.
Pareš Babu kehoitti häntä kumminkin ottamaan hieman enemmän aikaa päätöksentekoa varten. Binoi johtui tuosta otaksumaan, että Pareš Babu epäili hänen tarkoituksensa vakavuutta, ja alkoi sitäkin itsepintaisemmin vakuuttaa olevansa varma itsestään ja siitä, ettei mikään voinut järkyttää hänen päätöstänsä. Kumpikaan ei maininnut sanaakaan suunnitellusta avioliitosta.