»Mutta jokainen ei ole harras palvoja», huomautti Sutšarita.
»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne keskuudessa?»
»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli
Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.
»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»
Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.
»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.' Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä. Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»
Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa — minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet, ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee kastekarpaloita.
Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan. Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä, kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.
Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora kääntyi säpsähtäen.
»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»