"Kuulehan, taatto, Hemnalini suostuu menemään naimisiin", virkkoi Dzhogendra. "Sinä kenties luulet minun harjoittaneen ankaraa painostusta saadakseni hänet myöntymään, mutta niin ei suinkaan ole laita. Hän suostuu ottamaan Akshain mieheksensä, kunhan sinä nimenomaisesti sanot, että hänen tulee se tehdä."
"Pitääkö minun se hänelle sanoa?"
"Pitää. Ethän voine odottaa hänen tulevan omasta aloitteestansa luoksesi sanomaan: 'Tuleeko minun mennä naimisiin Akshain kanssa?' Jos arkailet itse puhua asiasta hänelle, niin voithan valtuuttaa minut toimittamaan käskysi hänelle."
"Ei missään tapauksessa!" huudahti Annada Babu. "Minä sanon itse hänelle, mitä on sanottavaa. Mutta miksi pidät sellaista kiirettä? Minun mielestäni olisi syytä odottaa muutamia päiviä."
"Ei, taatto; jos alamme odottaa, niin varmaan tulee jotakin esteeksi.
Me emme voi sallia asiain jatkuvan tällä tavalla."
Kukaan perheen jäsen ei kyennyt pitämään puoliansa Dzhogendraa vastaan, kun hän oli vakavissaan; hän ei vääjännyt vähääkään, ja Annada Babukin häntä salaa pelkäsi.
"Hyvä, minä puhun siitä hänelle", sanoi hän ajatellen, miten saisi asian syrjäytetyksi.
"Nyt on sopivin ajankohta", virkkoi Dzhogendra, "hän istuu sinua odottamassa. Koeta saada asia tänään kuntoon."
"Odota sitten täällä, Dzhogen, minä menen yksin hänen luoksensa."
"Hyvä, sinä löydät minut täältä, kun palaat."