Annada Babun saapuessa oleskeluhuone oli pimeä. Joku nousi nopeasti, ja muutaman hetken kuluttua lausui kyynelten tukahduttama ääni: "Lamppu on sammunut, taatto. Käskenkö palvelijan sitä sytyttämään?" Mutta Annada Babu tiesi varsin hyvin, ettei lamppu ollut sammunut sattumalta.
"Älä huoli, kultaseni", sanoi hän, "me tulemme toimeen ilmankin." Hän kulki haparoiden tuolille tyttärensä viereen.
"Sinä et pidä riittävästi huolta terveydestäsi, taatto", virkkoi
Hemnalini.
"Eikä ole syytäkään, rakkaani. Terveyteni on hyvässä kunnossa eikä niin ollen tarvitse mitään huolenpitoa. Mutta sinun pitäisi hoitaa paremmin itseäsi."
"Te sanotte kaikki samaa, taatto", huudahti Hemnalini harmistuneena. "Teette aivan väärin. Teenhän minä, mitä vain tahdotte! Miksi sanot, etten välitä terveydestäni? Jos määräät minulle jonkin erikoisen hoitomenetelmän, niin suostun siihen heti. Enhän ole koskaan vastustellut sinua, taatto, enhän?" Nyyhkytys uudistui entistä kiivaampana.
"Et milloinkaan, rakkaani, et milloinkaan", huudahti Annada Babu yrittäen ennen kaikkea saada hänet tyyntymään. "Minun ei ole edes tarvinnut käskeä sinua tekemään sitä tai tätä. Sinä tiedät, mitä mielessäni liikkuu, yhtä hyvin kuin oma äitini ja olet aina tehnyt, mitä olen tahtonut, minun tarvitsematta sitä sinulle sanoa. Jos isän sydämellisin siunaus jotakin vaikuttaa, niin sinä olet onnellinen kaiken ikäsi."
"Etkö tahdo pitää minua luonasi, taatto?"
Annada: "Tietysti tahdon."
Hem: "Saanko joka tapauksessa jäädä luoksesi, kunnes Dzhogen menee naimisiin? Kuka pitää sinusta huolta, ellen minä ole täällä?"
"Pitää minusta huolta? Älä siitä yhtään välitä, rakkaani. Ei maksa vaivaa."