"Täällä on kovin pimeä, taatto; minun täytyy noutaa valoa." Hän haki viereisestä huoneesta pienen pöytälampun. "Me olemme olleet viime päivinä niin kiihdyksissä, ettei ole tullut luetuksi teille sanomalehteä iltaisin. Luenko sen nyt?"
Annada Babu nousi. "Olkoon menneeksi, kultaseni; odotahan hetkinen, minä tulen heti takaisin." Hän lähti Dzhogendran luo. Hän oli aikonut sanoa: "Minun ei käynyt siitä puhuminen tänään; on parasta odottaa huomiseen", mutta kun Dzhogendra huudahti: "No, taatto, kuinka kävi; puhuitko hänelle naimisiinmenosta?" — niin hän kiiruhti vastaamaan: "Puhuin, puhuinhan minä." Hän pelkäsi Dzhogendran muussa tapauksessa ryhtyvän uuteen rynnäkköön Hemnalinia vastaan.
"Hän oli tietenkin suostuvainen."
"Oli kyllä, tavallaan."
"Hyvä, minä menen ilmoittamaan asiasta Akshaille", huudahti Dzhogendra.
"Ei, ei, älä sano Akshaille vielä mitään!" riensi isä pyytämään. "Sinä pilaat koko asian, Dzhogendra, jos pidät liikaa kiirettä. On parempi, ettet puhu asiasta vielä kenellekään; järjestetään se lopullisesti vasta sitten, kun palaamme maalta."
Dzhogendra lähti mitään vastaamatta. Hän heitti shaalin hartioillensa ja meni suoraa päätä Akshain asuntoon, missä löysi ystävänsä syventyneenä englanninkieliseen kirjanpitoa käsittelevään teokseen. Dzhogendra heitti kirjan syrjään. "Älä nyt tuosta huoli; meidän on määrättävä sinun hääpäiväsi."
"Siunatkoon!" huudahti Akshai.
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Seuraavana aamuna Hemnalini nousi varhain ja lähti kohta tapaamaan isäänsä. Annada Babu oli makuuhuoneessaan; hän oli siirtänyt lepotuolin ikkunan luo ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.