Nalinaksha: "Minua ei vaivaa mikään! Minä voin aina hyvin. Tulin valvoneeksi osan yötä enkä senvuoksi näyttäne tänään varsin virkeältä."
Hemnalini: "Olisi parempi, jos äidillänne olisi vakituinen hoitajatar. Te ette kumminkaan voi kaikkea tehdä, ja onhan teillä sitäpaitsi oma työnne suoritettavana."
Hemnalini oli tuon sanonut ollenkaan ajattelematta itseänsä, ja huomautus oli aivan paikallaan, mutta tuskin hän oli saanut sanat lausutuiksi, kun poskille sävähti kuuma puna: hänen mieleensä johtui äkkiä, että Nalinaksha voisi hänen lausumansa nojalla päätellä jotakin. Neidon hämmingin nähdessään Nalinakshakin johtui ehdottomasti ajattelemaan äitinsä ehdotusta.
Hemnalini kiiruhti korjaamaan ajattelemattomia sanojansa lisäämällä:
"Eikö hän voisi ottaa itsellensä erikoista palvelijatarta?"
"Minä olen usein yrittänyt häntä siihen taivuttaa", vastasi Nalinaksha, "mutta toistaiseksi turhaan. Hän noudattaa erittäin tarkasti rituaalista puhtautta eikä voisi luottaa siihen, että palkattu henkilö on yhtä huolellinen kuin hän itse? Sitäpaitsi hän tuntee vaistomaista vastenmielisyyttä kaikkea palvelusta vastaan, joka ei ole ihan vapaaehtoista."
Hemnalini ei jatkanut asian käsittelyä, vaan virkkoi hetken vaiti oltuansa: "Yrittäessäni toimia teidän oppienne mukaisesti minä huomaan alinomaa joutuvani vaikeuksiin ja sallin niiden suistaa itseni pois oikeasta suunnasta. Ne peloittavat minua ja saavat minut epätoivoon. Luuletteko minun milloinkaan kykenevän päätöksiäni toteuttamaan? Tulevatko ulkonaiset vaikeudet minua aina horjuttamaan?"
Hemnalinin vakava vetoaminen sai Nalinakshan miettimään.
"Teidän on pidettävä mielessä", virkkoi hän vaiti oltuansa, "että vaikeuksia esiintyy tiellämme sitä varten, että terästyisimme ponnistuksiin. Ette saa antaa rohkeutenne lannistua."
"Voitteko käydä luonamme huomenna aamulla?" kysyi Hemnalini. "Kun tiedän saavani apua teiltä, tunnen itseni aina paljon voimakkaammaksi."
Nalinakshan äänen ja ilmeen tyynessä varmuudessa oli sitä rauhoittavaa vaikutusta, jota Hemnalini kaipasi. Hänen mentyänsäkin sydän yhä tunsi hänen parantavan kosketuksensa. Hemnalini seisoi kuistikolla silmäillen auringossa kylpevää maisemaa. Keskipäivän täydessä loisteessa hän näki koko olemiston ikuisesti levottomana ja ikuisesti muuttumattomana, väkevänä ja samalla ylevänä, voimallisena ja kärsivällisenä, ja antoi kiusatun mielensä vaipua tuon avaran makrokosmoksen syleilyyn. Tänä onnellisena, otollisena hetkenä aurinko ja taivaan häikäisevä sini valoivat luomakunnan ikuisen siunauksen hänen sieluunsa.