Annada Babu ojensi pimeässä kätensä, tapasi tyttärensä kyyneleisen posken ja laski kätensä keveästi hänen päälaellensa virkkamatta enää sanaakaan.
Seuraavana aamuna isä ja tytär istuivat teepöydän ääressä varjoisalla kuistikolla, kun ilmaantui näkyviin Akshai.
"Ei jälkeäkään hänestä vielä", sanoi hän vastaukseksi Annada Babun katseen sanattomaan kysymykseen. Sitten hän otti tarjotun teekupin ja istuutui pöydän ääreen.
"Joitakin Ramesh Babulle ja Kamilalle kuuluvia tavaroita on vielä Tshakrabarttin luona", jatkoi hän, "eikä hän tiedä, mihin ne lähettäisi. Jos Ramesh Babu saa tietoonsa nykyisen olopaikkanne, niin hän varmaan saapuu tänne. Niin ollen kenties voisitte — —"
"Luulinpa teillä olevan enemmän älyä, Akshai!" keskeytti hänen puheensa Annada Babu harmistuneena. "Miksi Ramesh tulisi tänne ja miksi minun pitäisi ottaa hoiviini hänen tavaroitansa?"
"No, olipa Ramesh Babu tehnyt millaisia virheitä ja erehdyksiä tahansa, nyt hän niitä varmaan vilpittömästi katuu, ja silloin on vanhojen ystävien velvollisuus osoittaa hänelle myötätuntoa. Vai arveletteko, että hänet on kerrassaan hylättävä?"
"Te yritätte vain meitä ärsyttää alinomaa palaamalla tuohon asiaan, Akshai. Minä pyydän hartaasti, ettette missään tapauksessa siitä enää minulle puhu."
"Älä ole vihainen, taatto", tyynnytteli Hemnalini, "tulet siitä vain sairaaksi. Anna Akshai Babun puhua mitä hän haluaa; hän ei menettele ollenkaan väärin."
"En milloinkaan enää!" sanoi Akshai. "Pyydän anteeksi; en ollut oikein ymmärtänyt."