"Olkoon menneeksi, äiti", sanoi Nalinaksha, "älä enää ole siitä huolissasi, vaan nuku aivan rauhallisesti. Minä teen, mitä tahdot."
Nalinakshan mentyä Kshemankari heti kutsui "Haridasin", ja Kamila ilmaantui jostakin sivuhuoneesta. Sillävälin oli hämärtynyt, ja huone oli melkein pimeä. "Aseta nämä kukat veteen, lapsukaiseni", sanoi Kshemankari, "ja järjestele ne huoneisiin." Hän otti kimpusta ruusun ja ojensi kaikki muut Kamilalle.
Kamila asetti joitakin kukkia maljakkoon, jonka vei Nalinakshan työpöydälle. Toiset hän sijoitti ruukkuun, jonka asetti hänen makuuhuoneensa pöydälle. Sitten hän avasi seinäkaapin, laski jäljellä olevat kukat hänen sandaaleillensa heittäytyen niiden eteen. Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että siinä oli kaikki, mitä hänellä oli maailmassa, ja että pian olisi mahdotonta osoittaa kunnioitusta hänen jaloillensakaan.
Äkkiä säpsähdytti Kamilaa ovea lähenevien askelten kaiku. Hän sulki kiireesti kaapinoven ja kääntyi katsomaan taaksensa. Tulija oli Nalinaksha! Pakeneminen ei käynyt päinsä, ja Kamila olisi säikähdyksissään tahtonut häipyä tummenevan yön varjoksi. Havaitessaan Kamilan Nalinaksha poistui heti huoneesta.
Kamila käytti heti tilaisuutta paetakseen, ja Nalinaksha palasi. Uteliaana tietämään, mitä tyttö oli siellä tehnyt ja miksi hän oli niin nopeasti sulkenut kaapinoven, Nalinaksha avasi sen ja näki sandaalinsa tuoreitten kukkien peitossa. Hän sulki jälleen oven ja astui ikkunan luo. Hänen siinä seistessään ja kauas katsellessaan tuli nopeasti pimeä; mailleen menevän auringon viimeisetkin säteet sammuivat.
KUUDESKUUDETTA LUKU
Suostuttuaan nyt menemään naimisiin Nalinakshan kanssa Hemnalini koki vakuuttaa itsellensä olevansa erittäin onnellinen. Hän toisteli toistelemistaan: "Vanha kihlaukseni ei minua enää sido; taivaanrannalle keräytyneet ukkospilvet ovat häipyneet pois. Minä olen nyt täysin vapaa, ja alinomainen menneiden sureksiminen on lopussa." Tuota lakkaamatta toistellessaan hän alkoi tuntea täydellisen kieltäymyksen iloa. Kun kuolinrovio on lakannut suitsuamasta, niin maailman suunnattomasti monimutkaiset asiat menettävät hetkeksi painavuutensa, ja sureva tuntee helpotusta — suunnilleen samoinkuin lapsi, kun koulutunnin loputtua ovi avautuu. Niin oli Hemnalininkin laita. Hän nautti siitä rauhasta, joka seuraa, kun inhimillisen elämän luku ehtii lopulliseen päätökseensä.
Tullessaan sinä iltana kotiin hän mietti mielessään: "Kunhan äiti olisi elossa, niin hän varmaan iloitsisi tästä uutisesta! En tiedä, kuinka saan asian isälle kerrotuksi."
Annada Babu meni sinä iltana varhain levolle, koska tunsi itsensä uupuneeksi, ja Hemnalini vetäytyi huoneeseensa, otti esille päiväkirjansa ja valvoi myöhään yöhön merkiten muistiin vaikutelmiansa. "Minä olin katkonut kaikki inhimilliset siteet ja olin kuollut maailmalta", kirjoitti hän, "en olisi voinut koskaan uskoa, että Jumala minut vapahtaisi ja soisi minulle uuden elämän. Nyt minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja valmistaudun astelemaan uusia velvollisuuden polkuja. Onnetar on suonut minulle lahjan, jota en suinkaan ole ansainnut. Antakoon Taivas minulle voimaa säilyttää se koko elinikäni. Minä olen varma siitä, että hän, jonka elämään minun arvoton elämäni tulee liitettäväksi, on tekevä olemassaoloni täyteläiseksi ja rikkaaksi. Rukoilen vain sitä, että minun sallittaisiin luoda yhtä suuressa määrässä täyteläisyyttä ja rikkautta hänen elämäänsä."
Hän sulki kirjan ja lähti puutarhaan, missä kauan aikaa käyskeli hiekkaisia polkuja talviyön tähtivälkkeisessä pehmeässä pimeässä rajattoman avaruuden kuiskaillessa rauhan viestejä hänen levottomalle sielullensa.