"Sinä et varmaankaan ole syönyt mitään pitkään aikaan", sanoi hän. "Sinua varten on ateria valmiina. Tahdotko, että käsken tuoda sen sisään?"
"Ei, kiitoksia", virkkoi Kamila. "Minä olen syönyt ennen lähtöäni."
"Etkö siis halua mitään?" tiedusteli Ramesh. "Täällä on hedelmiä, ellet tahdo mitään makeata — omenia ja muita."
Kamila vain pudisti päätänsä.
Ramesh silmäili jälleen tytön kasvoja. Kamila katseli englantilaisen lukukirjansa kuvia, pää kevyesti kumartuneena. Kauniit kasvot ovat kuin taikavapa: ne vetävät esille kaiken läheisyydessä piilevän kauneuden. Leppoinen päivänpaiste näytti tuona hetkenä muuttuvan tuntevaksi olennoksi; syyspäivä tuntui muotoutuvan, hahmoutuvan. Niinkuin aurinko vallitsee kiertäjiänsä, veti tämä neito taivaan, valon, ilman ja kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, omaan kehäänsä, itse istuen mitään aavistamatta ja äänetönnä, koulukirjansa kuvia katsellen.
Ramesh kiiruhti ulos ja toi lautasen omenia, pääryniä ja granaattiomenia.
"Sinä et näytä haluavan syödä mitään, Kamila", virkkoi hän, "mutta minun on nälkä ja minun täytyy syödä." Kamila hymyili, ja tämän odottamattoman hymyn valo karkoitti heidän välillensä keräytyneen sumun. Ramesh otti veitsen ja alkoi kuoria omenaa, mutta hänen taitavuutensa oli kerrassaan tiessään. Hänen kiireensä ja kömpelöt veitsenkäyttöyrityksensä saivat Kamilan auttamattomasti nauramaan.
Kamilan hillitön hilpeys ihastutti Rameshia. "Sinä kai naurat sen vuoksi, että omenan kuoriminen käy minulta huonosti", virkkoi hän. "Näytähän sinä, kuinka hyvin itse osaat sen suorittaa."
"Keittiöveitsellä sen kyllä osaan tehdä", virkkoi Kamila, "tuollaisella en."
"Sinä taidat luulla, ettei meillä täällä ole sellaisia kojeita", sanoi Ramesh, kutsui palvelijan ja kysyi, oliko mainittu ase olemassa. "On kyllä, armollinen herra", kuului vastaus, "me toimme eilen mukanamme kaikki, mitä keittiössä tarvitaan."