Ramesh painui neuvotonna pieluksellensa. Kuu oli noussut, mutta sen säteissä ei näyttänyt olevan mitään valovoimaa. Ramesh ei uskaltanut kysyä enempää ja koki karkoittaa kuulemaansa mielestänsä kuin unennäköä tai harha-aistimusta. Lämpöinen etelätuuli alkoi kohista hiljaa kuin unesta heräävän huokaus, ja valvova käki huhuili yksitoikkoista säveltänsä kuutamoiseen yöhön. Läheisessä laiturissa olevista venheistä kohosi ilmoille soutumiesten laulu. Kun Ramesh tuntui hänet kerrassaan unhottaneen, kosketti tyttö häneen kevyesti. "Nukutko sinä?" kysyi hän.
"En", vastasi Ramesh sen enempää selittelemättä, ja tyttö vaipui hiljalleen uneen. Ramesh kohottautui ja katseli häntä kauan löytämättä hänen otsastansa sen salaisuuden selitystä, jonka sallimus oli siihen kirjoittanut. Kuinka olikaan mahdollista, että niin kamala kohtalo voi piillä tuollaisen sulon verhossa?
KUUDES LUKU
Ramesh tiesi nyt, ettei tyttö ollut hänen vihitty vaimonsa, mutta ei ollut helppoa saada selville, kenen vaimo hän oli. Kerran Ramesh tiedusteli viekkaasti: "Mitä ajattelitkaan, kun vihittäessä ensi kerran minut näit!"
"Minä en sinua nähnyt", vastasi tyttö, "minä en kohottanut kertaakaan silmiäni."
Ramesh: "Etkö kuullut minun nimeänikään?"
Tyttö: "Minä kuulin sinusta ensi kerran vasta häiden aattopäivänä. Tätini tahtoi päästä minusta niin nopeasti, ettei edes maininnut minulle nimeäsi."
Ramesh: "Minulle kerrottiin, että osaat lukea ja kirjoittaa; näytähän, osaatko kirjoittaa nimesi." Hän ojensi tytölle paperiarkin ja lyijykynän.
"Ettenkö osaisi nimeäni kirjoittaa!" huudahti tyttö ylpeästi. "Se onkin muuten aivan helppo." Hän piirsi suurin kirjaimin "Shrimati Kamila Debi."
Ramesh: "Kirjoita nyt enosi nimi."