Sandip hymyili väkinäisesti. »Amulja ja minä emme siis mielestänne kuulu yhteen? Jos olette päättänyt hänet minusta vieroittaa, niin minä tunnustan suoraan, ettei minulla ole voimaa häntä pidättää.»
Minä en vastannut, seisoin vain ja odotin.
»Olkoon menneeksi», jatkoi Sandip. »Jutelkaa Amuljalle juteltavanne. Mutta sitten teidän pitää sallia minun puhutella teitä kahden kesken, — muussa tapauksessa tuntisin itseni syrjäytetyksi. Minä voin sietää kaikkea, mutta en syrjäyttämistä —. Minun täytyy aina saada jalopeuran osa. Senvuoksi kiistelenkin aina sallimusta vastaan. Minä tahdon syrjäyttää kohtaloni, en salli sen syrjäyttävän itseäni.» Sandip lähti huoneesta luoden Amuljaan musertavan katseen.
»Amulja, pikku veljeni, sinun pitää suorittaa minulle palvelus», sanoin minä.
»Minkä velvollisuuden minulle määrännettekin, sisar, minä panen alttiiksi elämäni sitä suorittaessani.»
Minä vedin jalokivilippaan vaippani laskoksista ja asetin sen hänen eteensä. »Myy tai pänttää tämä», sanoin minä, »ja hanki minulle kuusituhatta rupiaa niin pian kuin suinkin.»
»Ei, sisar Rani», virkkoi Amulja kovin hämmästyneenä. »Pitäkää jalokivenne! Minä hankin teille kuusituhatta muilla keinoin.»
»Älä ole typerä», huudahdin minä kärsimättömästi. »Tässä ei ole aikaa joutaviin jaarituksiin. Ota tämä lipas. Lähde Kalkuttaan yöjunassa. Ja tuo minulle rahat viimeistään ylihuomenna!»
Amulja otti lippaasta timanttikaulanauhan, nosti sen valoa vasten ja asetti takaisin synkännäköisenä.
»Minä tiedän», sanoin minä hänelle, »ettet missään tapauksessa saa näistä jalokivistä oikeaa hintaa, ja senvuoksi annan sinulle niitä suunnilleen kolmenkymmenentuhannen arvosta. Ei haittaa, vaikka ne kaikki menevät; minun täytyy välttämättä saada kuusituhatta.»