»Tiedättekö, sisar Rani», virkkoi Amulja, »minä kiistelin Sandip Babun kanssa niistä kuudestatuhannesta ruplasta, jotka hän teiltä otti. En osaa sanoin kertoa, kuinka asia minua hävetti. Mutta Sandip Babu väittää, että meidän tulee uhrata häveliäisyytemmekin isänmaamme hyväksi. Voipa niin olla. Mutta tässä on sentään toisin laita. Minä uskallan kuolla ja kuolettaa isänmaan hyväksi — sen verran šaktia on minulle suotu. Mutta minä en voi unohtaa sitä häpeää, että olen ottanut teiltä rahoja. Siinä suhteessa on Sandip Babu minua etevämpi. Hän ei kadu eikä tunne omantunnontuskia. Hän sanoo meidän pitävän vapautua siitä ajatuksesta, että raha kuuluu sille, jonka hallussa se sattuu olemaan — ellemme siihen kykene, missä onkaan silloin Bande Mataram’in taikavoima?»
Amulja innostui puhuessaan yhä enemmän. Hän lämpenee aina, kun minä olen hänen kuuntelijanansa. »Gita opettaa meille», jatkoi hän, »ettei kukaan voi surmata sielua. Surmaaminen on pelkkä sana. Samoin on rahojen ryöstämisenkin laita. Kenelle kuuluu raha? Kukaan ei ole sitä luonut. Kukaan ei voi ottaa sitä mukaansa tästä elämästä erotessaan, sillä se ei kuulu ihmisen sieluun. Tänään se on minulla, huomenna pojallani ja ylihuomenna hänen velkojillansa. Koska siis raha todellisuudessa ei kuulu kenellekään, ei patriootteja sovi soimata, jos he eivät jätä sitä isänmaan kelvottoman pojan haltuun, vaan käyttelevät sitä itse.»
Kun kuulen tuon pojan lausuilevan Sandipin sanoja, vapisee koko ruumiini. Käärmeenlumoojat leikitelkööt käärmeillä; jos heille jotakin tapahtuu, niin he tietävät olla varuillaan- Mutta nuo pojat ovat viattomat. Koko maailma on valmis siunaten heitä suojelemaan. He leikkivät käärmeellä, jonka luontoa eivät tunne, ja kun näemme, kuinka he hymyillen ja luottavasti ojentavat kätensä kohti käärmeen myrkkyhammasta, niin meille selviää, kuinka suunnattoman vaarallinen käärme on. Sandip on oikeassa pelätessään, että minä, joka olen itse valmis ottamaan vastaan kuoleman hänen kädestänsä, tulen vieroittamaan hänestä tuon pojan, hänet pelastaakseni.
»Isänmaanystävät siis tarvitsevat rahoja omaa käyttöä varten?» kysyin minä hymyillen.
»Epäilemättä!» vastasi Amulja ylpeästi. »Eivätkö he ole meidän kuninkaitamme? Köyhyys haittaisi heidän kuninkaallista mahtiansa. Tiedättekö, me keholtamme Sandip Babua aina matkustamaan ensimmäisessä luokassa. Hän ei milloinkaan väistä kuninkaallisia kunnianosoituksia, mutta ei omaksu niitä itselleen, vaan meidän kaikkien kunniaksi. Niillä, jotka hallitsevat maailmaa, — sanoo Sandip Babu, — ei ole parempaa asetta kuin heidän ulkonaisen loistonsa lumousvoima. Köyhyyden lupaus ei merkitsisi heille ainoastaan lihankidutusta vaan suoranaista itsemurhaakin.»
Samassa astui Sandip äänettömin askelin huoneeseen. Minä heitin nopeasti hartiahuivini korulippaan peitteeksi.
»Eikö erikoiskeskustelu ole vielä lopussa?» kysyi hän ivallisin äänin.
»On kyllä», vastasi Amulja kuin anteeksi pyytäen. »Meillä ei ollutkaan tässä mitään erikoisempaa.»
»Ei, Amulja», sanon minä, »keskustelumme ei ole vielä ihan lopussa.»
»Niinpä lienee Sandipin jälleen poistuttava, vai kuinka?» kysyi Sandip.