»Mitä tahdoittekaan minulle sanoa, Sandip Babu?» kysyin minä.
»Minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa — tahdoin vain hieman jutella. Mutta koska teillä ei ole aikaa…»
»Tuokion verta minulla sentään olisi.»
Sillä välin Amulja oli poistunut. Kun olimme astuneet huoneeseen, kysyi
Sandip: »Mikä oli se lipas, jonka Amulja vei mukanaan?»
Hän siis oli lippaan huomannut. Minä pysyin järkähtämättömänä. »Jos olisin voinut sen teille sanoa, olisin sen antanut hänelle teidän nähtenne!»
»Te siis luulette, ettei Amulja sitä minulle ilmaise?»
»Minä tiedän, ettei hän sitä tee.»
Sandip ei enää kyennyt hillitsemään kiukkuansa. »Luuletteko minut voittavanne?» huudahti hän. »Se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Amulja kuolisi onnellisena, jos minä alentuisin polkemaan hänet jalkoihini. Niin kauan kuin elän, en milloinkaan salli teidän pakottavan häntä polvilleen eteenne!»
Sandip on siis vihdoinkin oivaltanut olevansa heikko minuun verrattuna. Siitä tämä äkillinen kiukunpurkaus. Hän on oivaltanut, ettei voi pelkällä voimallansa saada mitään aikaan sitä mahtia vastaan, jota minä käyttelen. Minä voin yhdellä ainoalla silmäniskulla hävittää hänen lujimmatkin varustuksensa. Niinpä hänen on pakko turvautua pauhaamiseen. Minä vastasin vaikenemalla ja halveksien hymyilemällä. Vihdoinkin olen päässyt hänen yläpuolellensa. Minun tulee säilyttää tämä vallitseva asema, en saa enää astua alemmaksi. Kaikessa alennuksessani minun täytyy säilyttää tämä arvokkuuden jäännös!
»Minä tiedän», virkkoi Sandip hetkisen vaiti oltuaan, »että se oli teidän korulippaanne.»