»Kalkuttaan.»
»Ei», hykersi Sandip.
Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan Amulja on pelastettu!
Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle? Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne takaisin?»
Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»
»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip. »Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet kuuluvat niinmuodoin minulle?»
Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet, huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä. Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan. »Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»
»Sinun lippaasi?» kysyi Sandip ivallisesti.
»Matkalaukku oli minun!»
Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan hurskas saarnamies.»