Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa, Amulja?» kysyin minä.
Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»
»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei haittaa.»
»Ottakoon? Kuka?» kysyi poika ihmeissään.
»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut ne minulle valtamerkiksi.»
»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa, Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa niitä kenellekään muulle.»
»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»
Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa. »Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan…»
Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja», sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»
»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö minua!»