Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»
Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä. Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät nähtyäni. Se ei enää kuulu Bande Mataram, Terve, Äiti, vaan Terve, Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta Bande Mataram]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman riemuitsevana voittajana.»
»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni, mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni, minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren, jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa tanssia yli tuhkain… Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä! He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan. Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»
Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip, jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari. Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi toisinaan piillä todellinen sankari.
Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi] — me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.
Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä, ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja kallista — alas turmion syvyyksiin.
Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.
Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.
Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä, kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te löydätte täyttymyksenne.
Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin. Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin, niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi, jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä, kaukana, tulee armosi osakseni.»