Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin hienonnetuilla kookospähkinöillä.
»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin sen vaatteisiini.
Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa, ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin Bande Mataram kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle, »lasketko siellä saalistasi?»
Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein; kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.
Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta kertaa sinä tänään pukeudut?»
»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.
»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»
Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.
»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana, mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties verrattain myöhään.»