Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli vaikuttanut suunniteltu eromme.
Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.
Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin, ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.
Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme toisemme tässä vanhassa talossamme!»
»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista kertaa kestää.»
Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on kärsimystä suurempi.»
»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä lastissa.»
»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi, tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti kaikkien taakkojemme kantamisesta.»
»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät maan tasalle ylen keveillä kannettavilla… Milloin lähdemme?»
»Juna lähtee tänä iltana kello puoli kaksitoista. Aikaa on yllin kyllin.»