Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän, »minä…»
Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa — pieni pelkuri!
Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti: »Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi. Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»
Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.
Tšandranath Babu alkoi puhua swadešista. Minä ajattelin antaa hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista, kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.
Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin…», täytyi minun puuttua puheeseen.
»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme Gitan tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»
»Mitä te sitten tahdotte?» kysyi Tšandranath Babu.
»Okaita!» huudahdin minä. »Niiden istuttamisessa ei ole suurta vaivaa.»
»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne osaavat pistää omaankin jalkaanne.»