Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän, »on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»
»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte toimimaan täysin voimin.»
»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä, missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»
Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.
»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan Mehiläisemollemme luettavaksi.»
»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa, että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»
»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.
»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen arvoansa.»
»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»
»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»