»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»
Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi: »Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»
Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani. Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään »häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.
Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan huononvointinen.
Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin: »Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä; saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää, millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen kerallaan.
Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen, ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani kertomuksia.
Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua, isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin. hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?
Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin jälleen johtavalle sijalle?
»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole parempia asioita?»
Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä. Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin ajattelin silloin.