Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta. Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.
Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa, koska hänellä se oli.
III
Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan, tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.
Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi [kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.
Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.
Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi, ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi. Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta. Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri. Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä itseänsä, swadeši-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa, sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi. Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet ollenkaan sointuneet yhteen.
Swadeši-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni: »Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»
»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin haluat.»
»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan…»