»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä, »ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»
»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat, häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»
»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään. Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä, osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, — ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi meille ylen tärkeätä!»
Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa, että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta. Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa unohtaa tätä tosiasiaa.
Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»
»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»
»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin», virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»
»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki, mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta? Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»
»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia, joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»
»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle», sanoin minä.