»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille», vastasi Nikhil.
Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa, mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden šaktia niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää kuvaa?
Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»
Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi. Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse maankamaraan.
X
Seuraavan kerran Bimalan nähdessäni minä kohta käytin ylevää puhetapaa. »Onko meidän onnistunut», aloitin minä, »sydämestämme uskoa siihen jumalaan, jota olemme odottaneet jo miljoonia vuosia, kunnes hän vihdoin on meille ilmestynyt näkyvässä hahmossa? — Kuinka usein olenkaan teille sanonut», jatkoin sitten, »etten olisi milloinkaan käsittänyt isänmaatani yhdeksi ja jakamattomaksi, ellen olisi nähnyt teitä. En vielä tiedä, ymmärrättekö minut oikein. Jumalat ovat näkymättömiä vain taivaassansa — maan päällä he näyttäytyvät kuolevaisille.»
Bimala loi minuun omituisen katseen ja vastasi vakavasti: »Minä ymmärrän, Sandip.» Hän nimitti minua ensi kerran pelkällä nimelläni.
»Krišna, jonka Ardžuna tunsi vain vaunujensa ohjaajana», jatkoin minä, »ilmestyi hänelle eräänä päivänä jumalallisessa hahmossansa, ja sinä päivänä Ardžuna näki totuuden. Minä olen nähnyt oman maani teidän jumalallisessa hahmossanne. Ganges ja Brahmaputra kiertelevät kultavitjoina kaulaanne; tumman virran kaukaisilla rannoilla häämöttävä metsänranta on minulle näkynyt teidän tummina ripsinänne; Sarinne läikehtivä väike hohtelee silmiini viheriän, aaltoilevan viljapellon valo- ja varjoleikistä, ja polttava kesän helle, jossa taivas lepää hiljaa huohottaen kuin erämaan janoinen jalopeura, on teidän armoton hehkunne. — Koska jumalatar on ilmaissut läsnäolonsa julistajalleen niin ihmeellisin muodoin, on minun asiani saarnata hänen palvelustansa koko maassa, joka on siten heräävä uuteen elämään. 'Kuvasi kerran loistaa kaikissa temppeleissä.’ [Säe Bankin Tšatterdžin sepittämästä kansallislaulusta Bande Mataram.] Sitä ei kansamme ole vielä täysin tajunnut. Senvuoksi tahtoisin sille puhua teidän nimessänne ja tarjota sen palvottavaksi kuvan, johon kaikkien täytyy uskoa. Suo minulle se lahja, se voima, oi jumalattareni!»
Bimalan silmäluomet sulkeutuivat; hän istui siinä edessäni kuin kivikuva. Jos olisin jatkanut, niin hän olisi vaipunut haltiotilaan. Minun vaiettuani hän avasi silmänsä ja sopersi kuin huumaantuneena ja jäykin katsein: »Voi sinua, joka vaellat turmion tietä! Kuka voi asettaa esteen askelillesi. Minä näen, ettei kukaan hillitse sinun himojasi. Kuninkaat laskevat kruununsa sinun jalkojesi eteen, rikkaat rientävät avaamaan aarteitansa käytettäväksesi, ne, joilla ei ole mitään muuta, pyytävät saada uhrata henkensä sinun puolestasi. Minun kuninkaani, minun jumalani! Minä en tiedä, mitä sinä minussa näet, mutta minä olen tuntenut sinun rajattoman suuruutesi sydämessäni. Mikä olenkaan minä sinun edessäsi? Kuinka hirmuinen onkaan sinun hävittävä voimasi! Minä en todella elä, ellet sinä minua tuhoa. En voi sitä enää kestää, sydämeni on pakahtumassa!»
Bimala liukui istuimeltaan, kiersi kätensä jalkojeni ympärille ja alkoi hillittömästi nyyhkyttää.