Tämä on todellista hypnotismia — lumousvoimaa, joka voittaa maailman! Siihen ei tarvita mitään välineitä — vain vastustamatonta, häikäisevää mieleennostatusta. Kuka sanookaan. »Totuus on voittava»? [Upanišadien lause.] Ei, harha se on lopulta voittava. Bengalilainen on sen tajunnut keksiessään kymmenkätisen, jalopeuran selässä istuvan jumalattarensa kuvan ja levittäessään sen palvelusta maassansa. Nyt tulee Bengalin luoda uusi kuva lumotakseen ja valloittaakseen maailman. Bande Mataram!
Minä nostin Bimalan hellävaroen takaisin istuimelleen ja jatkoin heti, vastavaikutusta peläten: »Kuningattareni! Jumalallinen Äiti on määrännyt tehtäväkseni hänen palveluksensa levittämisen maassamme. Mutta minä olen köyhä!»
Bimala oli yhä kiihdyksissä. Hänen silmissään hehkui tumma palo, ja hänen äänensä kaikui himmeältä hänen vastatessaan: »Tekö köyhä? Eikö kaikki, mitä omistamme, ole teidän? Mitä minä teen jalokivilippaillani? Ottakaa kaikki kultani ja kalleuteni! Minä en niitä tarvitse!»
Bimala oli jo kerran ennen tarjonnut minulle korujansa. Minun tapani ei yleensä ole säikkyä rajoja, mutta tässä tunsin, että minun oli pakko niin tehdä. Minä tiedän, miksi epäröin. Miehen sopii lahjoittaa naiselle koruja, mutta hän loukkaa arvoansa, jos suostuu niitä ottamaan naiselta.
[Bengalin naisten koruihin liittyy kokonainen tunteiden maailma. Ne eivät ainoastaan ilmaise lahjoittajan rakkautta ja kunnioitusta; niiden kantaminen edustaa vertauskuvallisesti kaikkea sitä, mitä naisessa pidetään suuriarvoisimpana: alinomaista huolehtimista miehen hyvinvoinnista ja kaikkien taloudenhoidosta johtuvien aineellisten ja henkisten velvollisuuksien menestyksellistä suorittamista. Puolison kuollessa ja taloutta koskevan vastuun siirtyessä toisiin käsiin leski luopuu kaikista koruistansa osoittaen siten jättävänsä kaikki maalliset harrastukset. Muulloin on koruista luopuminen aina äärimmäisen hädän merkki ja vetoo niinmuodoin mitä voimakkaimmin jokaisen bengalilaisen ritarilliseen myötätuntoon.]
Minun on kuitenkin unohdettava itseni. Minäkö ne otan? Nehän kuuluvat jumalalliselle Äidille, jonka jalkojen eteen ne uhrina lasketaan. Siitä on tuleva suurenmoinen uhrijuhla, jollaista maamme ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Siitä pitää tulla historiamme rajapyykki. Se on oleva ylin testamenttiin kansakunnallemme. Tietämättömät ihmiset palvovat jumalia. Minä, Sandip, luon niitä.
Tämä kaikki on kumminkin vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kuinka voimme auttaa polttavan nykyhetken hätää? Vähintään kolmetuhatta on välttämättä tarpeen — viisituhatta riittäisi hyvin. Mutta miten ihmeessä voisinkaan puhua rahasta nyt, korkealentoisen keskustelumme jälkeen? Ja kuitenkin on jokainen hetki kallis!
Minä torjuin kaiken epäröinnin, hypähdin seisaalleni ja huudahdin:
»Kuningatar! Kukkaromme on tyhjä, työmme pysähtymässä!»
Bimala säpsähti. Minä huomasin hänen ajattelevan mahdotonta viidenkymmenentuhannen rupian, summaa. Millainen rasitus olikaan asunut hänen sydämessään, kuinka hän olikaan kamppaillut sen painon alla kenties pitkiä, unettomia öitäkin! Mitäpä hänellä oli muuta rakkaudelleen uhrattavaa? Voimatta laskea sydäntänsä uhriksi jalkojeni eteen hän tahtoo tehdä tuon rahasumman, joka on hänelle toivottoman suuri, vangittujen tunteittensa kannattajaksi. Kun ajattelen, mitä hänen on täytynyt kärsiä, tunnen mielessäni pistävää tuskaa, sillä hän on nyt kokonaan minun. Vaikein työ on tehty: kasvi on temmattu juurineen irti maaperästänsä. Nyt se vain tarvitsee huolellista hoitoa ja ravintoa.
»Kuningatar!» sanoin minä. »Tällä hetkellä me emme vielä välttämättä tarvitse viittäkymmentätuhatta rupiaa. Laskujeni mukaan riittää toistaiseksi viisi, kenties vain kolmekin tuhatta.»