Bimala ilahtui. »Minä hankin teille viisituhatta», virkkoi hän, ikäänkuin olisi tahtonut puhjeta riemulauluun — Vaišnava-lyriikan Radhikan lauluun:
»Rakastajaani varten minä sidon hiuksiini kukan, jonka vertaista ei ole missään maailmassa!»
Sävel on sama, laulu on sama: minä tuon sinulle viisituhatta! Tämän kukan minä sidon hiuksiini!
Huilun pidättyväisyys se sellaisia säveleitä luo. Ei ole hyvä olla liian kiihkeä, muuten voi soitannon sijaan kaikua kysymyksiä: »Miksi?»' »Mihin niin paljo» tarvitsette?» »Mistä minä sellaisen summan otan?» — kaikki sanoja; jotka eivät soinnu Radhikan lauluun! Olen siis oikeassa väittäessäni harhan yksin olevan todellista — se on itse huilu; totuus on vain sen ontelo. Nikhil on viime aikoina saanut kokea tuota tyhjyyttä — sen huomaa hänen kasvojenilmeestänsä, joka rasittaa minuakin. Nikhilin tapana oli kehuskella, että hänen harrastuksensa koskevat totuutta; minä taas vannoin, etten milloinkaan luovu harhani hellimisestä. Kumpikin on saanut mitä halusi. Miksi siis valittaisimme?
En tahtonut temmata Bimalaa idealismin ohentuneesta ilmakehästä, vaan keskeytin pitemmät, viittätuhatta rupiaa koskevat puheet. Palasin demoneja-hävittävään jumalattareen ja hänen palvelukseensa. Milloin juhla pidettäisiin ja missä? Nikhilin alueella sijaitsevassa Ruimarissa vietetään vuosittain suuret messut, joihin kokoontuu satojatuhansia pyhiinvaeltajia. Se tarjoaisi suurenmoisen tilaisuuden jumalattaremme palvonnan juhlalliselle aloittamiselle!
Bimala hehkui innostusta. Nyt ei ollut kysymyksessä ulkomaisten kankaitten eikä varastohuoneiden polttaminen, joten Nikhililläkään ei voisi olla mitään sanottavaa, — arveli hän. Minua hymyilytti. Kuinka vähän tietävätkään toisistaan nuo ihmiset, jotka ovat kokonaista yhdeksän vuotta öin päivin eläneet toistensa seurassa! He tietävät kenties jotakin kotoisesta elämästänsä, mutta kun tulevat kysymykseen ulkoisen elämän seikat, ovat he kerrassaan neuvottomat. He ovat eläneet siinä hyvässä uskossa, että heidän kotinsa ja ulkomaailman välillä vallitsee täydellinen sopusointu. Nyt heidän on onnettomuudekseen pakko havaita, että on liian myöhäistä korvata vuosikausia jatkunutta laiminlyöntiä yrittämällä niitä toisiinsa soinnuttaa.
Mutta mitäpä se haittaa? Huomatkoot ne, jotka ovat virheen tehneet, maailmaa vastaan törmätessään erehdyksensä. Mitäpä minä heidän vaivoistaan välittäisin? Tällä hetkellä minusta tuntuu ikävystyttävältä, että Bimala yhä edelleen leijailee ilmapallon tavoin ihanteellisissa korkeuksissa. On parempi, että järjestän heti käsillä Olevan asian.
Kun Bimala nousi lähteäkseen pois, huomautin minä ihan kuin ohimennen:
»Niin, ja mitä rahasummaan tulee…?»
Bimala pysähtyi, kääntyi katsomaan taaksensa ja sanoi: »Kuun lopulla, kun saamme henkilökohtaiset erämme…»
»Pelkään sen olevan liian myöhäistä.»