Minä huomasin, että asian takana olivat ylioppilaamme. Minä kutsuin muutamia heistä luokseni ja näytin heille kirjeen.
Eräs heistä kertoi vakavin ilmein, että he olivat kuulleet useiden päättäväisten patrioottien liittyneen yhteen poistaakseen häikäilemättä kaikki esteet swadeši-liikkeen tieltä.
»Jos yksikin maanmiehistämme joutuu noiden julkeiden desperadojen uhriksi», sanoin minä, »niin se on suuri tappio isänmaallemme!»
»Me emme ymmärrä teitä, teidän ylhäisyytenne», virkkoi eräs historiaa opiskeleva ylioppilas.
»Isänmaamme», yritin minä heille selittää, »on pelkkä pelko vienyt ihan kuoleman oville — pelko, joka kohdistuu jumaliin samoinkuin poliisiinkin — ja jos te nyt rakennatte vapauden varjolla uuden hirmukuvan, nimitittepä sitä miten tahansa, jos aiotte masentaa isänmaanne avoimella väkivallalla, luottaen sen heikkouteen, niin ei kukaan todellinen isänmaanystävä voi olla teidän puolellanne.»
»Onko siis olemassa sellainen maa, jossa hallitusta ei totella yksinomaan pelon vuoksi?» kysyi historian opiskelija.
»Maassa vallitsevaa vapautta», vastasin minä, »voidaan mitata vallitsevan pelon nojalla. Missä pelon valta rajoittuu niihin, joiden tekee mieli ryöstää ja hävittää, siellä voi hallitus kerskata vapauttaneensa ihmisen toisen ihmisen väkivaltaisuudesta. Mutta jos pelon on järjestettävä ihmisten pukeutumista, heidän kaupantekoansa ja aterioimistansa, niin ihmisen tahdonvapaus jätetään huomioonottamatta ja hävitetään ihmisyys juurinensa.»
»Eikö muissakin maissa harjoiteta sellaista yksilölliseen tahtoon kohdistuvaa pakotusta?» kysyi historian opiskelija edelleen.
»Kukapa sitä kieltäisi?» huudahdin minä. »Mutta kaikissa niissä maissa on ihminen tuhonnut ihmisyytensä siinä määrin, että on saattanut orjuuden kukoistamaan.»
»Eikö se pikemmin todista, että orjuuden suosiminen kuuluu ihmisluontoon, että se on ihmisluonnon perustavia tosiasioita?» kysäisi eräs vanhempi ylioppilas.