»Minä», vakuutti hän.
En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti minusta ihan toivottomalta…
Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen sävelasteikon kaikki soinnut.
Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden. Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa, koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.
Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!
Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa, minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe, joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa, ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut iloisella odotuksella.
Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan kuullessaan askeleeni.
Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi sarin päänsä ympärille ja lähti sisäsuojiin.
Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin: »Bimala!»
Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua. Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.