Pakanallinen uhrikumpu oli kiviraunio ja kivien välissä näkyi peurojen pääkalloja ja sarvia, jotka olivat niin asetettu, että ne muodostivat ikäänkuin tiuhan, piikkisen pensaston; vielä näkyi peurojen otsaluita uhrikumpuun pistettyjen sauvojen nenissä; paitse niitä, peurojen ja karhujen muita luita, joukko rautapalasia, niinkuin särkyneitä kirveitä, patoja, veitsiä j.n.e., sekä karhun puoleksi nyljetty pää ja käpälät, jotka niin vast'ikään olivat sinne pannut, että liha vielä oli jäljellä. Viimemainittujen vieressä oli kaksi kivelle asetettua lyijykuulaa. Kummun koillispuolella oli maahan pistettynä sadoittain pieniä, sekä muutamia suuria puutikkuja. Niiden yläpäät olivat kömpelösti leikatut kuvaamaan ihmiskasvoja. Lähellä uhripaikkaa näkyi vähän koottuja ajopuita ja tulisijan jäännöksiä, jolla uhriateria oli laitettu. Semmoisilla aterioilla sivellään jumalien suita verellä ja kostutetaan paloviinalla, ja monessa suuremmassa jumalankuvassa näkyi vielä veripilkkuja suuta tarkoittavan reiän alipuolella.
Kun Nordenskiöld otti uhrikummusta muutamia jumalia ja luita, tuli hänen oppaansa, eräs nuori venäläinen, levottomaksi ja arveli, että Nordenskiöldin piti lepyttää jumalat jollakin uhrilla. Nordenskiöld lupasi tehdä sen, kun mies vaan neuvoisi, mitenkä hänen olisi menetteleminen. Mies näytti evertelevän, peljäten toiselta puolen epäjumalten kostoa ja toiselta puolen kirkon rankaistus-uhkausta tulevaisessa elämässä niille, jotka uhraavat väärille jumalille, mutta sanoi vihdoin, että uhraaminen kävi siten, että pantiin muutamia kolikoita kivien väliin. Nordenskiöld pani silloin vakavasti uhrikumpuun lahjansa, joka varmaan oli suurin kalleus, mitä sen päällä koskaan oli uhrattu, nimittäin kaksi hopearahaa. Ryssä oli nyt tyytyväinen, mutta arveli, että Nordenskiöld oli ollut ylen antelias. "Pari vaskikolikkoa", sanoi hän, "olisi ollut aivan tarpeiksi".
Kun samojeedit sittemmin saivat tiedon käynnistä uhrikummulla, eivät he itse puolestaan näyttäneet siitä suuria välittävän, mutta he selittivät, että loukatut jumalat kyllä rankaisisivat venäläistä hänen rohkeudestaan. Hän muka ehkä sai katua tekoansa jo syksyllä, kun hänen poronsa palasivat Waigatsch-saarelta, jossa niitä silloin samojeedit paimensivat. Ja joll'ei rankaistus kohtaisikaan häntä itseään hänen eläissään, arvelivat he, niin etsiskelisivät jumalat hänen lapsiansa ja lastenlapsiansa.
Sitten kävi Nordenskiöld myös katsomassa erästä samojeedinhautaa, joka oli eräällä lukemattomilla kukilla koreilevalla rantaäyräällä. Hautana oli leveistä, vahvoista lankuista huolellisesti tehty arkku, joka oli kiinnitetty maahan tukevilla saikoilla ja poikkipuilla, niin ett'ei pedot eivätkä sopulit voineet päästä sen sisään. Arkussa oli miehen luuranko ja sen ohella näkyi mädännyt nahkapeski, joka osotti että ruumis oli ollut kiedottu täydelliseen samojeedipukuun. Haudassa oli sitä paitse rautapadan, kirveen, veitsen, navarin, joutsen, puunuolen, muutamien vaskikoristuksien j.m.s. jäännöksiä. Kääröönpantuja tuohipalasiakin oli arkussa, luultavasti sitä varten että vainaja voisi tehdä valkean toisessa maailmassa. Haudan vieressä oli ylös-alaisin käännetty reki, jonka jälkeenjääneet olivat panneet siihen, ett'ei edesmennyt olisi kulkuneuvojen puutteessa; arvattavasti oli peijahaisissa myös tapettu poroja, ett'ei hän olisi vetäjiäkään vailla.
Novaja Semlan eläinmaailma.
Joll'emme ota lukuun niitä harvalukuisia samojeedia, jotka viime vuosina ovat ruvenneet oleskelemaan Novaja Semlalla tahi jotka kesäsittäin kuljeskelevat Waigatsch-saaren tasangoilla, niin ovat vanhalla pallonpuoliskolla kaikki ne maat, joita napamatkailijoiden tutkimusretket tarkoittavat, asumattomia. Siellä ei näe niitä vaihtelevia ja eläviä kuvia, joita matkustajat tapaavat vieraissa, kaukaisissa maissa sisäasukkaiden ja heidän erilaisten tapojensa ja elkiensä kautta. Sen sijaan on eläinmaailma, jonka niillä seuduin kesällä kohtaa, tuoreempi ja ehkä rikkaampikin, tahi, oikeammin, vähemmin kasvimaailman runsauden peitossa, kuin etelässä. Talvella katoovat kumminkin kaikki olennot, jotka elävät merenpinnan yläpuolella.
Suuret nisäkkäät, niinkuin valaat, mursut, hylkeet, karhut ja peurat, eivät kuitenkaan etupäässä vedä huomiota puoleensa, vaan ne lukemattomat lintuparvet, jotka pyörivät napakulkijan ympärillä pohjolan pitkänä kesäpäivänä.
Jo aikoja ennen kuin ollaan likellä varsinaista jäämerenpiiriä, näkee laivan ympärillä joukoittain suuria, harmaita lintuja, jotka lentävät, tahi paremmin liitävät siipiänsä liikuttamatta, likellä meren pintaa, kohoten ja laskeutuen aaltoamisen mukaan, ja kiinteästi etsien jotakin syötävätä vedenpinnalta, tahi lentävät laivan vanavedessä, siepatakseen laivasta heitettyjä perkeitä. Se on pohjolan myrskylintu (Procellaria glacialis). Se on pelotoin ja ahmo lintu; haisee pahalta, jonka vuoksi sen lihaa ei kernaasti syödä, muutoin kuin hätätilassa.
Kun purjehtija on päässyt vähän kauvemmas pohjoiseen ja tullut jääpalaiselle merelle, lakkaa kerrassaan aaltoileminen, tuuli hiljenee ja meri tulee peilikirkkaaksi, kohoten ja laskeutuen hitaasti, hiljaisena laiminkina. Joukoittain jääkyyhkysiä ja pohjankiisloja ja riskilöitä eli punajalka-kiisloja pyörii nyt ilmassa ja uiskentelee jääpalasten välissä.
Jääkyyhkysiä (Mergulus alle) tavataan ainoastaan vähän Novaja Semlalla eivätkä ne luultavasti muni siellä; siksi ovat sen rannat liian jyrkkiä ja kivisiä, ja maan asema on liian eteläinen. Huippuvuorilla tavataan niitä sitä vastoin lukemattomia parvia, jotka hautovat rantojen mahtavilla kiviraunioilla. Ne kivirauniot ovat jääkyyhkysen palatsi ja sisältävät useampia huoneita ja salia kuin mikään muu palatsi maan päällä. Kun kiipee ylös kivien väliin, näkee aina välistä oikeita lintupilviä äkkiä nousevan maasta, joko parveillakseen ilmassa tahi lentääkseen merelle, samalla kun maan alle jääneet antavat tiedon olemisestansa lakkaamattomalla kaakotuksella ja hälinällä, niinkuin he olisivat täydessä riidassa. Jos tämä ääni hetkiseksi lakkaisi, tarvitsee vaan koettaa jossakin aukossa kivien välissä matkia heidän ääntänsä: rot-tet-tet-tet-tet, niin saapi heti kiivaita ja pitkällisiä vastauksia joka haaralta. Ilmassa risteilevät linnut laskeutuvat pian jälleen vuorenrinteen kiville, jossa ne riidellen ja torellen työntäyvät niin likelle toisiansa, että niitä voi kaataa 15-30 yhdellä laukauksella. Osa parvesta lentää silloin ylös jälleen, toinen osa koettaa rottien tavalla turvautua piiloon kivilohkareiden taakse. Pian kömpivät ne kuitenkin taas esiin ja lähtevät suurissa joukoissa merelle etsimään ruokaansa, jona heillä on rapueläimet ja madot. Ainoan, valkeansinisen munansa munii jääkyyhkynen ilman mitään laitoksia maalle, niin syvälle kivistöön, että sitä on oikein vaikea saada käsiinsä.