Paitse jääkyyhkysiä tapaa jäiden keskellä jo kaukana maalta joukoittain pohjankiisloja (Uria Brünnickii), ja mitä likemmäksi rantaa tulee sitä enemmän ne lisääntyvät. Munimispaikoikseen valitsevat ne kallioseiniä, jotka syöksevät kohtisuoraan mereen, mutta joiden ulkonemilla ja epätasaisuuksilla kuitenkin on tilaa hautoville linnuille. Oikeilla pohjankiislatuntureilla on muna munan vieressä tiheässä rivissä, kallion reunalta likelle vedenpintaa. Koko tunturi on silloin peitetty linnuilla, jotka sitä paitsi tuhatlukuisissa joukoissa lentelevät vuorelle ja sieltä takaisin ja särkevät ilmaa erittäin vastenmielisellä huudollaan. Munat munitaan ilman minkäänlaisia laitoksia paljaalle tahi ainoastaan vanhan linnunsonnan peittämälle kalliolle, liketysten toinen toisensa viereen. Joka linnulla on vaan yksi, hyvin suuri, harmaa ja ruskeanpilkullinen muna. Jos laukaisee pyssyn pohjankiislavuorta kohti, lentää lintuja tuhansittain pesistään, ilman että peljästymättömien luku näyttää yhtään vähentyneen. Nämä kömpelöt ja lyhytsiipiset linnut putoovat, viskautuessaan ulos pesästään, aluksi hyvän matkaa alaspäin, ennenkuin saavat kylliksi ilmaa siipiensä alle voidakseen lentää. Moni pudota lumpsahtaa ennen sitä veteen, jolloinkulloin pohjankiislavuoren alla soutavan erämiehen veneesenkin. Pohjankiislojen asuinsijoilla on alituinen kaakotus, ja ett'ei sopu siellä ole vallan hyvä, sen huomaa kovista kirkumisista, joita yksin kuuroin kuulee. Joku lintu pyrkii saamaan paikkaa jo täytetyllä ulkoilemalla, pari muuta riitelee erään munan omistus-oikeudesta, joka on munittu vaan muutamaa tuumaa leveälle kallionreunalle, ja riidan aikana sysätään alas syvyyteen.
Vielä näkee jäiden keskellä lunnin (Mormon arcticus) ja riskilän (Uria grylle), viimemainitun hyvin yleisesti. Napamerille purjehtiessa seuraa laivaa melkein aina kaksi lokkilajia, saaliinhimoinen isolokki eli pormestari, niinkuin hollantilaiset sitä nimittävät (Larus glaucus), ja siromuotoinen, nopeasti lentävä kolmivarpainen lokki (Larus tridactylus), ja jos erämies laskee veneensä jääpalasen luo, peratakseen ammuttua hyljettä, niin ei kestä kauvan, ennenkuin joukko lumivalkeita lintuja mustansinisine nokkineen ja mustine jalkoineen asettuu lähelle saamaan osaa saaliista. Se on pohjolan kolmas yleinen lokkilaji, valkealokki (Larus ebumeus).
Luonteeltaan ja elämäntavoiltaaan ovat nämä lokkilajit hyvin erilaisia. Isolokki on kyllin suuri voidakseen puolustaa poikiansa ja muniansa naalin hyökkäyksiä vastaan. Se munii sen vuoksi tavallisesti pienempien kallioiden neniin, joille on helppo päästä, kukkuloille tahi kivikkoihin, mieluisimmin pohjankiislatunturin läheisyyteen tahi lintusaarille, jossa on hyvä tilaisuus ryöstämään ja pyytämään naapurin poikasia, siihen aikaan kun omia täytyy syöttää. Vielä yleisempi on kolmivarpainen lokki peräpohjaisissa maissa. Sen tapaa kaukana merellä, jossa se päivät pitkään seuraa laivaa, pyörien mastonnenien ympärillä ja välistä tavoittaen lipukkeen nenää. Silloin on myrsky lähellä, sanovat erämiehet. Ne munivat suurissa joukoissa jyrkille ulkonemille, jossakin pohjankiislavuoren syrjäpuolella, ja valitsevat aina paikan, jonne ketun on vaikea päästä ja joka on myrskyiltä paraiten suojatussa osassa tunturia. Kolmivarpainen lokki on hyvä rakennusmestari, joka muuraa pääskysenpesän näköisen pesänsä oljista ja mudasta ja vuoraa sen sisältä pehmeällä, huolellisesti järjestetyllä sammal-, ruoho- ja korsikerroksella; tähän pesään munii naaras 3-4 hyvänmakuista munaa. Valkealokki elelee suurimmaksi osaksi ulkona ajojäillä. Se syö mielellään hylkeen ja mursun jälkeä, jonka vuoksi usein näkee joukon valkeita lokkia isot ajat istuvan hyljeavennon ympärillä, hiljaa ja liikkumatta, kärsivällisesti odotellen hylkeen tuloa. Linnun varsinaisia munimispaikkoja ei vielä tunneta.
Usein kuulee kesäiseen aikaan napaseuduilla repivän kirkunan ilmassa. Tutkiessaan syytä siihen huomaa, että sen päästää kolmivarpainen lokki, jota ajaa takaa lintu, variksen suuruinen, tummanruskea, rinta valkea ja pyrstöhöyhenet pitkät. Se on tunturiräiskä (Lestris parasitica), jota norjalaiset erämiehet kutsuvat nimellä varasjuu, joka nimi on johdettu linnun äänestä i-uu, i-uu, ja sen hävyttömästä varasluonteesta. Kun tunturiräiskä näkee kolmivarpaisen lokin tahi isonlokin lentävän, kala tahi rasvapala suussa, käy se heti päälle. Se lentää silloin erittäin nopeasti edestakaisin uhrinsa ympärillä ja hakkailee sitä nokallaan, kunnes ahdistettu lintu joko päästää saaliinsa, jolloin sen tunturiräiskä heti sieppaa, tahi laskeutuu alas vedenpinnalle, jossa se on hyökkäyksiltä suojassa. Sitä paitse syö tunturiräiskä toisten lintujen, erittäinkin haahkojen ja hanhien munia, jos munat vaan muutamaksikin hetkeksi jätetään suojatta pesään, on tunturiräiskä heti paikalla ja on silloin niin ahmo, ett'ei pelkää käydä pesien kimppuun, joista vaan muutaman kyynärän päässä munia poimivat ihmiset ovat karkoittaneet hautovat linnut. Uskomattoman taitavasti hakkaa se reiän muniin ja imee niiden sisuksen. Jos on pidettävä kiirettä, käy tämä niin nopeasti ja niin monesta munasta kerrassaan, että se joskus jää liikkumatoinna seisomaan, voimatta lentää paikasta pois, ennenkuin on syömänsä jälleen oksentanut maalle. Tunturiräiskä munii matalille, paljaille, usein vedenpeittämille niemille ja saarille, yhden tahi kaksi munaa pelkälle maalle. Munat ovat niin maankarvaisia, että niitä töin tuskin voi huomata. Jos ihminen tahi eläin lähestyy munia, koettavat linnut kääntää huomiota niistä poistumalla niiden luota, hypäten pitkin maata ja laahaten siipiänsä surkeimmalla tavalla. Lintu näyttelee siten hyvin taitavasti oikeata huvinäytelmää, mutta pitää kuitenkin tarkasti varansa, ett'ei itse tule vangituksi.
Samaten kuin tunturiräiskä ahdistelee kolmivarpaista lokkia ja isoalokkia, ahdistaa sitä vuorostaan taas pieni, nopealentoinen ja rohkea tiira (Sterna macroura). Tämä kaunis lintu munii isoissa joukoin matalilla, ruohokkailla, hiekka- tahi someropohjaisilla niemillä ja saarilla. Paljaalle maalle munitut munat ovat väriltään niin sammaleisten mukulakivien näköisiä, että niitä ainoastaan vaivoin voi erottaa, ja niin on vielä enemmän laita vastakuorittujen poikasien, jotka ilman mitään alustaa saavat maata kylmillä kivillä, vaikka heidän pukunaan on vaan ohuet untuvat. Lyhyitten jalkojensa ja pitkien siipiensä takia voipi tiira vaan vaivaloisesti kävellä maalla. Sen on siitä syystä mahdotoin puolustaa pesäänsä samalla lailla kuin tunturiräiskä. Sen sijaan ei ruumiiltaan pienin napamaiden vesilintu epäile käydä kenen kimppuun hyvänsä, joka uskaltaa lähestyä sen pesää. Lintu pyörii rauhanhäiritsijän ympärillä vihaisennäköisenä ja hyökkää ehtimiseen niin mieletöintä vauhtia hänen päänsä ohitse, että hänen joka hetki täytyy varoa saamasta haavoja sen terävästä nokasta.
Vielä tapaa kaikkialla pitkin rantoja kaksi haahkalajia, tavallisen haahkan (Somateria mollissima) ja pulskahaahkan (Somateria spectabilis). Edelliset munivat suurissa parvissa, niin liketysten, että joka askeleella on astumaisillaan munien päälle. Niitä hautoo naaras, mutta sen läheisyydessä on komeapiirteinen koiras vartioimassa ja antaa pakomerkin, kun vaara lähenee. Pesälaitoksena on paksu, pehmeä untuvasija. Kun karkoittaa naaraan pois pesästä, koettaa se kiireissään kaapaista untuvia munien päälle, ett'ei niitä näkyisi. Sitä paitse vnodattaa se niiden päälle erittäin pahalta haisevaa nestettä, jonka ilkeä haju on aina vasta kootuissa munissa ja untuvissa. Pahalta haiseva aine on kuitenkin niin häviävätä, että haju muutamassa tunnissa kokonaan katoo. Pulskahaahka on harvinaisempi kuin tavallinen haahka.
Vesilinnuista, jotka vaikuttavat Novaja Semlan kesäelämän muodostumiseen, mainittakoon vielä sepelhanhi eli mustahanhi (Anser bernicla), metsähanhi (Anser segetum), alli (Fuligula glacialis) ja pikkujoutsen (Cygnus Bewickii), joka on hyvin yleinen.
Maalinnut ovat peräpohjaisilla seuduilla harvinaisempia kuin merilinnut. Muutamia kuitenkin löytyy niitäkin runsaasti. Melkein joka paikassa, missä laskee maalle, näkee rannoilla muutamia pieniä harmaanruskeita kahlaajia juoksevan edestakaisin. Näitä kahlaajia löytyy monta eri lajia. Mainittakoon kaunis leveänokka-vesipääsky (Phalaropus fulicarius). Tämän linnun voisi tehdä aviorakkauden vertauskuvaksi, niin uskollisesti näkee koiraan ja naaraan alituisesti toinentoisensa seurassa. Kun toisen ampuu, lentää toinen vaan hetkiseksi pois, kunnes se huomaa puolisonsa jääneen. Se lentää silloin takaisin, uiskentelee silminnähtävästi levotoinna kuolleen ystävänsä ympärillä ja nyhkii sitä nokallaan, saattaakseen sitä nousemaan.
Retkillä rantamaan sisäosiin kuulee usein kivistöissä iloista viserrystä. Sen vaikuttaa eräs vanha kotimaan tuttu, jokaiselle pohjolan-asukkaalle tuttu lumisirkku eli pulmunen (Emberiza nivalis). Talven-aikana asuskelee tämä sievä lintu niin kaukana etelässä kuin lunta on skandinaavian niemellä, ja kesänaikana pyrkii se pohjoiseen päin Lapin lumirajalle, Pohjois-Siperian tuntureille tahi Huippuvuorille ja Novaja Semlan rannoille. Sinne rakentaa se ruohoista, sulista ja untuvista huolellisesti laitetun pesänsä, syvälle louhikkoon, mieluisimmin semmoiseen, jota ruohokenttä ympäröipi. Ilma kaikuu tuon pienen, iloisen linnun viserryksestä, joka siellä tekee sitä suuremman vaikutuksen, kun se on ainoa oikea laululintu, jota peräpohjolassa kuulee. Mutta Novaja Semlan eteläosassa tapaa kuitenkin muutamia muitakin laululintuja, niinkuin lapinsirkun (Emberiza lapponica) ja tunturileivosen (Alauda alpestris). Ne munivat maahan jonkun mäen, mättään tahi kiven alle, hyvin huolellisesti laitettuihin, niittyvilloilla ja höyhenillä vuorattuihin pesiin.
Lopuksi mainittakoon vielä tunturipöllö (Strix nyctea). Se munii ja elää talven riekkotunturilla, jota se näyttää pitävän kanapihanaan. Ulkonäöltään on se, höyheniensä piirteiden puolesta, niin riekkojen näköinen, että ne tuskin osaavat olla varoillaan vihollistansa vastaan. Se istuu tavallisesti liikkumatta avonaisella vuorenrinteellä, näkyen kauvas valkean, harmaanviheriästä maasta eroovan värinsä vuoksi. Kirkkaimmassakin päivänpaisteessa näkyy se, päinvastoin kuin muut pöllöt, aivan hyvästi. Se on hyvin arka ja sen vuoksi vaikea ampua.