Euroopan viljellyillä seuduilla ovat suuret nisäeläimet niin harvinaisia, että useimmat ihmiset eivät koko ijässään ole koskaan nähneet edes koiransuuruista kesytöintä nisäeläintä. Niin ei ole laita peräpohjolassa. Suurempien nisäkkäiden luku ei siellä tosin enää ole niin suuri kuin 17-vuosisadalla, jolloin niiden pyytäminen antoi runsaat tulot 20-30 tuhannelle miehelle, mutta vieläkin elää Novaja Semlan ja Huippuvuorien metsänkäynnillä useampia satoja erämiehiä. Harvoin kuluu päivä, ett'ei se, joka kesällä oleskelee näiden saarien itärannoilla, näe hyljettä tahi mursua, peuraa tahi jääkarhua.
Peura löytyy vanhalla pallonpuoliskolla melkein niin pitkälle pohjoiseen kuin maata riittää. Se on kuitenkin hävittävän pyynnin alainen, ja tulee sen vuoksi yhä harvalukuisemmaksi.
Jääkarhu tavataan enimmäkseen ajojään ympäröimillä rannoilla ja saarilla. Usein näkee sen myös kaukana merellä uiskentelevan jääkentän päällä. Tätä nykyä on jääkarhu jotenkin harvinainen Huippuvuorien ja Novaja Semlan lounaisilla rannoilla, jotka kesällä ovat melkein jäättömiä, mutta yleisempi näiden saarien pohjoisilla, melkein aina jään ympäröimillä seuduilla. Karhu ei ole vaikea kaataa. Huomatessaan ihmisen lähestyy se tavallisesti, saaliin toivossa, notkeasti liikkuen ja sinne tänne mutkistellen, ett'ei muka näyttäisi, minne oikeastaan aikoo, ja siten pelottaisi saalistansa. Usein kapuaa se silloin jäälohkaren päälle tahi nousee takajaloilleen, voidakseen nähdä laveammalle, tahi seisahtuu se, silminnähtävästi epäillen, ja nuuskii joka haaralle, saadakseen hajusta, johon se näyttää luottavan enemmän kuin näköönsä, selvän ympärillä olevien esineiden oikeasta laadusta ja luonnosta. Jos se luulee olevansa tekemisissä hylkeen kanssa, kulkee se kömpien tahi laahaten itseään eteenpäin pitkin jäätä ja sanotaan, että se silloin etukäpälillään kätkee ruumiinsa ainoan jään valkeasta väristä eroovan osan, suuren, mustan kuononsa. Jos vaan pysyy hiljaa, tulee karhu sillä lailla niin likelle, että sen voi kaataa pyssyllä tahi, jota keinoa erämiehet pitävät varmempana, tappaa keihäällä. Jos aseetoinna tapaa karhun, on muutama kiivas liike ja huuto tavallisesti kylliksi ajamaan sen pakosalle, mutta jos itse pakenee, voi olla varma että karhu on heti kintereillä. Tullessaan haavoitetuksi pakenee karhu aina. Usein panee se kämmenellään lunta haavaan; joskus kaivaa se kuolontempauksissaan reiän lumeen ja kätkee siihen päänsä.
Laivan ankkurissa ollessa ui karhu välistä ulos laivalle, ja teltassa maattaessa syrjäisillä paikoilla, huomaa usein herätessään läheisyydessä karhun, joka yön aikana on kävellyt nuuskien ympäri telttaa, uskaltamatta käydä sen kimppuun. Mutta kun kokki aamusella nousee kahvia keittämään, voi olla varma että karhu lähenee pyssynkantomatkan päähän. Erin-omainen halu on sillä pitää kalunkirjoitusta ruokavarastossa, jätetyissä laivoissa tahi rannalle vedetyissä veneissä. Useimmat jäämerenkulkijat osaavat kertoa merkillisiä seikkailuja, joihin niin hyvin karhut kuin ihmiset semmoisissa tiloissa ovat joutuneet. Niin löydettiin esm. kerta erään karhun mahasta, joka oli tyhjentänyt varahuoneen, koko siellä olleet heplaastarivarat.
Jääkarhu on hyvä uimari, mutta ei kumminkaan ui niin nopeaan, että voisi päästä pakoon ahdistavan veneen tieltä. Jos se lähtee merelle pyytäjätä pakoon, on se aina hukassa.
Ennen saattoi jääkarhun näkeminen jäämerenkulkijat kauhistumaan, mutta nyt eivät erämiehet enää epäile käydä heti keihäs kädessä suuremmankin karhujoukon kimppuun. Hyvin harvoin sattuu että karhu ketään vaarallisesti vikoittaa. Niin käypi vaan etäisillä pohjoisseuduilla, jossa karhut eivät vielä ole tutustuneet ihmisen vaarallisiin jahtikaluihin ja sen vuoksi ovat rohkeampia ja vähemmin arkoja nahastaan. Ensimmäisillä englantilaisten ja hollantilaisten matkoilla Novaja Semlalle tavattiin esm. seuduilla, joilla nyt ei ole jääkarhuja melkein ollenkaan, niitä melkein joka maallenousupaikalla, ja niiden kanssa täytyi käydä oikeita sotia, jotka maksoivat useita ihmishenkiä.
Karhun pääruokana on hylkeet ja mursut, ja sen sanotaan vahvalla tassullaan voivan heittää mursun ylös jäälle. Peuraa se sitä vastoin harvoin saapi kynsiinsä, sillä se juoksee nopeammin kuin karhu.
Jääkarhun liha on, joll'ei se ole hyvin vanha tahi äskettäin syönyt mädännyttä hylkeenlihaa, vallan syöntikelpoista, maultaan sian- ja raavaanlihan välillä. Poikakarhun liha on valkoista ja vasikanlihan kaltaista.
Peurojen ja karhujen ohella tapaa näillä seuduin vaan kaksi maanisäkästä, nimittäin naalin (Vulpes lagopus) ja sopulin (Myodes obensis). Naali on jotenkin yleinen Novaja Semlalla. Sen pesänä on tavallisesti joukko yhtyviä, maahan kaivettuja käytäviä, joissa on useita suuaukkoja. Niiden edessä näkee heidän osaksi mustien, osaksi punaisen- ja valkeankirjavien poikasiensa leikkivän notkeilla ja somilla liikunnoilla. Sopulia täytyy toisin ajoin löytyä Novaja Semlalla uskomattoman paljon. Kesän alussa, lumen sulattua, näkee näet kaikkialla, tasaisilla ja lihavilla paikoilla, tiuhassa ruohikossa noin tuumaa leveitä ja puolta tuumaa syviä käytäviä, joita nuo pienet eläimet talven-aikana ovat polkeneet lumen alle, siihen ruoho- ja sammalkerrokseen, joka päällimmäisenä peittää jäätyneen maan. He ovat sillä lailla yhdistäneet keskenään maan alle kaivetut asuntonsa ja laittaneet itselleen mukavia, kovaa talvipakkasta vastaan suojatuita teitä ruokapaikoillensa. Tuhansia tuhansia eläimiä täytyisi olla, tehdäkseen pienemmällekkin alalle tämän työn, ja ihmeellisen tarkan täytyy niiden paikka-aistin olla, jos ne, niinkuin luultava on, varmasti osaavat tiensä siinä loppumattomassa labyrintissä, jonka he siten ovat laittaneet. Lumen sulamisaikana ovat nämä käytävät pieninä, mutta kaikkialla löytyvinä vesijohtotorvina ja auttavat suuresti maan kuivamista.
Hyönteismaailma on näillä pohjoisilla seuduilla erittäin köyhä. Ei edes hyttystä, joka muuten on peräpohjolan vitsaus, ole varsinaisilla napaseuduilla. Meressä on laita sitä vastoin aivan toinen. Siellä on eläinmaailma, niin kauvas kuin ihmisen on onnistunut tunkeuta pohjoista kohti, äärettömän rikas. Melkein joka naarauksella vetää kaavinrauta merenpohjasta joukoittain rapueläimiä, simpsukoita, meritähtiä, meripiikkiäisiä j.m. monenmuotoisia ja itse merenpinnalla oikein vilisee kirkkaalla päivällä pikku eläimiä.