Kas merta, kas mert', on siell' ihanaa,
Ja mieli se auvoa uhkuu,
Kun vaahtia välkkyvät aallot saa
Ja tuulet purjeissa puhkuu.

Eespäin, niin eespäin, outoihin,
Ihanuuksia näkemään Herran!
Perämies ei uppoa kuohuihin,
Jos pelvotta ruoriss' on kerran.

Kyll' uhkaa valtamer' aalloillaan
Ja nousee ärjyämällä,
Merimiespä se nostaa purjehen vaan,
Ja onni on myötänä hällä.

Muutaman tunnin kuluttua näkivät rohkeat matkamiehet Norjan kallioisen rannan pitkäksi aikaa vajoovan näköpiirin taa. Heidän edessään ja takanaan levisi meri äärettömänä, edellisten päivien myrskystä vielä levottomana pintana. Alussa heikko tuuli kiihtyi pian, niin että jaala yöllä kulki aina 9,5 solmua, mutta samalla nousi meri, ja puoliyön aikana mursi mahtava hyökylaine yli laivan, särki kajuutan katto-ikkunan ruudut, tunkeusi Manalaan ja saattoi kaikki siellä säilytetyt ruokavarat ja matkakapineet sekä eläintentutkijan kalut ja koneet kauheaan epäjärjestykseen. Kesäkuun 17 p. aamulla oli Beeren Eiland (Karhusaari), Huippuvuorien saarten itäisin, näkyvissä.

Matka suunnattiin saaren eteläsatamata kohti. Sill'aikaa tyyntyi tuuli ja tuli niin heikoksi ja huonoksi, että alus vasta seuraavana päivänä, enemmän virran kuin tuulen ajamana voi saapua ankkuripaikalle. Rannat ympärillä olivat jyrkkiä ruosteenvärisiä kallioita, joiden laidat nyt olivat melkein aivan lumettomia ja kokonaan lintujen ja linnunpesien peitossa. Sisempänä peitti saaren yhtäjaksoinen lumivaippa, joka ulottui aina Mount Miseryn mahtavien vuorijonojen juurelle. Näiden huippuja ympäröitsi kevyt pilviseppele, mutta muuten oli taivas kirkas ja pilvetöin. Meren pinta oli samaten peilikirkas. Ainoastaan kova maininki, joka aaltoili ääneti rantakallioita kohti ja heittiin sieltä takaisin kumisevalla kohinalla, kertoeli vielä myrskystä, joka vast'ikään riehuen oli kulkenut yli meren ja saaren. Napamaailma tervehti matkustajia kesäpäivällä, joka oli sen raittiimpia ja ihanimpia, ilman yötä ja pilveä, mutta myös ilman varia ja hellettä, ja hiljaisuus, jota ei mikään muu ääni häirinnyt kuin aaltojen yksitoikkoinen kohina rantaa vasten, johti mieleen aikaisen pyhäaamun, jolloin, ankkurin laskettua, laivakellon heleä ääni kaikui yli meren ja miehistö alkoi aamuvirtensä.

Nyt syntyi koko laivalla elämää ja liikettä. Oivallisella ruokahalulla syöty ateria nautittiin ja sitten miehitettiin kolme venettä, joihin otettiin mukaan pyssyjä ja luonnontieteellisiä koneita. Maallenousu ei ollut kumminkaan helposti toimeenpantu, sillä vuoren seinät olivat pääsemättömiä ja täytyi soutaa pitkiä matkoja pitkin rantaa keskellä särkyneitä kallioita, joita vasten maininki vaarallisena kuohuna murtui.

Lukemattomin paikoin olivat laineet kovertaneet nämä kalliot mahdottoman suuriin rotkoihin ja holvikaarihin, jotka ynnä raunioitten tavoin murtuneiden kallioiden kanssa kokonaisuudessaan näyttivät valtavalta, muinoin suurelta ja mahtavalta, nyt raunioiksi muuttuneelta kaupungilta. Suurimman rotkon suulla oli meri melkein asemillansa ja tyynenä. Sisempänä rotkossa vallitsi puolihämärä, jossa matkustajat pian luulivat tarkkaavansa suunnattoman suuria holveja ja pitkiä pilaririviä, jotka ikäänkuin viittasivat heitä lähestymään. Muutaman voimakkaan aironvedon kuljettamana solahti vene luolaan, mutta tuskin olivat he ehtineet sinne, kun luolan sisästä takaisin viskattu hyökylaine heitti veneen niin korkealle ylös, että heidän päänsä melkein ottivat luolan kattoon, ja vene oli kaatumaisillansa, kun hyökylaine yhtä nopeasti vetäysi takaisin. Oli niinkuin luolan haltijatar olisi tahtonut varoittaa rohkeita matkamiehiä häiritsemästä tuhatvuotista rauhaa ja lepoa hänen sinihohtoisessa palatsissaan. Muutamia kyynäriä sisempänä luolassa olisi hyökylaine ehdottomasti musertanut veneen kallioseinää vasten, ja siinäkin, missä matkustajat nyt olivat, oli vaara niin uhkaava, että heidän kiireimmän kautta täytyi soutaa ulos jälleen.

Päästyänsä onnellisesti ulos luolasta, huomasivat he suurilukuisen siirtokunnan merilintuja, joka oli hautomassa luolan ulkoreunoilla, ja nyt alkoi innokas jahti, joka varsinkin tarkoitti luolan suulla uiskentelevaa pulskahaahka-parvea, joka kaadettiin kokin varaston lisäämiseksi. Kun eräästä komeasta holvikaaresta, niin korkeasta että veneet voivat kulkea sen alitse, oli otettu valokuva, pitkitettiin jahtia kokoomalla lintujen munia, joita saatiin runsain määrin. Miehistö, joka halusi kerta oikein saada ajaa hottiinsa herkullisia munia, oli väsymätöin. Pian olivat kaikki veneen laatikot ja akkilukset täynnä komeita munia, samaten kuin miehistön röijynlakkaritkin. Vihdoin riisuivat he öljyhousut jalastaan, sitoivat lahkeet alipäästä kiinni ja täyttivät siten muodostuneet säkit suita myöten munilla. Mutta kaikki tämä into ja vaiva oli turhaan hukattua, sillä kun sitten myöhemmin päivällä palattiin laivalle ja miehistö aikoi nauttia rikkaasta saaliistaan, huomattiin että munat olivat puoleksi haudottuja ja jo poikiin tulleita, jonka vuoksi koko tuo runsas erä täytyi heittää mereen.

Noustuansa maalle tekivät matkustajat retkiä erihaaroille saarta. Likellä rantaa oli tupa, jonka joskus maailmassa venäläiset erämiehet olivat rakentaneet ja jossa sittemmin useita kertoja oli asunut saarella talvehtivia merimiehiä. Tupa paha oli hyvin huonossa kunnossa; ovet ja ikkunat olivat poissa ja permanto sekä makuusijat jään peitossa. Nordenskiöld antoi sulkea ikkunat, ovet ja savureiän presenningillä, toi valokuvauslaitoksensa sisään ja niin tuli vanha ryssäläinen tupa muutetuksi valokuvaustyöhuoneeksi, josta Nordenskiöld otti useita ympärillä olevien rantojen kuvia. Ennenkuin he taas jättivät saaren antoi Nordenskiöld hakata vedenmerkin kallioon, äsken mainitun korkean holviportin luona, kallioon lyödyn rautakiilan, että tulevaisuudessa olisi mahdollista mitata se melkoinen maan kohoominen, joka pohjoisilla seuduilla tapahtuu.

Sen jälkeen nosti laiva ankkurinsa ja he purjehtivat saaren toiselle puolelle, jossa Nordenskiöld toverinensa jälleen valmistautui maalle menemään, vaikka kippari, levotoinna kovasta aaltoilemisesta, kaikin mokomin koetti pidättää heitä siitä. Jonkun aikaa etsittyänsä pitkin jyrkästi mereen laskeutuvia rantoja, löysivät he vihdoin korkeitten kallioiden ympäröimän kapean maakaistaleen, jolle voi vetää veneen ylös. Kuohut likinnä maata olivat kuitenkin niin kovat, että he alussa kokonaan epäilivät voivansa nousta maalle, mutta vihdoin rohkenivat he toki koettaa. He soutivat maata kohti, ja heti kun mahtava hyökylaine, joka heitti veneen kauvas hiekalle, vetäysi takaisin, hyppäsivät kaikki miehet veneestä ja hinasivat sen, ennenkuin ensi aalto tuli ja tempasi sen takaisin, niin kauvas maalle, ett'eivät aallot siihen enää ylettyneet. Luonto täällä oli ylt'yleensä yhtä villi ja suurenmoinen, kuin edellisellä maallenousu-paikallakin, ja eräältä korkealta kallionseinältä syöksi kristallikirkas ja välkkyvä vesiputous mereen. Eräälle penkereelle kosken alla olivat muutamat merilinnut laittaneet pesänsä ja lentelivät sinne tänne, silloin tällöin lennossa kastellen siipiänsä vesiputoukseen.