Sillä aikaa kuin Nordenskiöld oli maalla toverinensa, piti kokin, joka oli tullut mukana soutajana, ampua joku syötävä lintu, tehdä valkea rannalle ja paistaa saalis, niin että heillä palatessaan olisi iltainen valmisna. Tätä varten annettiin hälle pyssy ja runsaasti ampumavaroja. Mitään paistia eivät he kuitenkaan sillä kertaa saaneet, sillä heidän palatessaan oli kokki kyllä ampunut kaikki ruudin ja kuulat, mutta osaamatta. Ainoastaan yksi kalalokki parka, joka oli sattunut tulemaan liian lähelle hänen pyssynsä suuta, oli saanut hengellään maksaa julkeutensa.

Beeren Eiland on erittäin kolkko maa. Suurin osa saarta on melkein tasaista, 100-250 jalkaa merenpinnan yläpuolella olevata tasankoa, jonka eteläisessä ja koillisessa osassa kaksi vuorenpenkerettä kohoaa, toinen aina 1,200 jalkaa korkea. Vuoren juurelta alkaa lumettomana aikana paljas ja autio, monien, matalien vesilätäkköjen uurtama kenttä, joka laskeutuu aivan jyrkästi mereen. Vaan muutamissa kohdin erottaa korkeita rantakallioita merestä kapea, matala ja tasainen hiekkaranta, joka siihen aikaan, kun suuria mursukarjoja kävi saarella, oli mukavana lepopaikkana niille hitaille eläville. Mahdottoman paljon mursunluita on hujan hajan ylt'ympäriinsä, todistuksena julmasta jahdista, jota täällä voitonhimoiset erämiehet kerta ovat harjoittaneet. Kaksi tupaa on vielä muistona heidän käynnistään ja olostaan saarella. Saaren sisäosa on erittäin autio. Tuskin oljenkortta tunkee siellä hedelmättömästä maasta, ja ainoastaan joku vesilätäkössä hautova vesilintu tahi joku kirkuva lokki, joka on eksynyt sinne kotoansa rantakallioilta, keskeyttää erämaan kuolemanhiljaisuuden. Rannalla on sitä vastoin kaikki toisin. Siellä on tuhansittain lintuja munimassa vuorenkoloihin ja vesilintuja liikkuu lukuisat joukot kallioiden juurella, hakien elatustansa meren rikkaasta pohjasta, sill'aikaa kuin toiset kirkuen ja riidellen risteilevät ympäri ilmassa. Siellä rannalla löytää myös usein jossakin merituulilta suojatussa ja linnunsonnalla lannoitetussa rotkossa verrattain sangen runsaan kasvullisuuden. Peuroja ei ole saarella, mutta kyllä kettuja ja talvella yksi ja toinen jääkarhu, joka ajojään päällä on purjehtinut sinne Huippuvuorilta. Kesäaikana on saari melkein aina sumun peitossa, ja harvoina päivänpaisteisinakin päivinä näkee usein Mount Miseryn huipun vaaleanharmaan pilviseppeleen ympäröimänä. Nämä sumut nousevat siitä, että lämmin Golfinvirta siellä tapaa pohjoisen napavirran kylmän veden. Paksu sumu ja monilukuiset ajojääkentät, jotka suuren osan kesää alituisesti ovat koolla ympäri saaren rantoja, tekevät usein laivalle vaikeaksi sitä lähestyä. Mutta niilläkin nyt niin autioilla seuduilla maata on monia tuhansia vuosia sitten vallinnut troopillisen lämmin ilman-ala. Sitä todistavat ne komeitten tammi-, plataani- j.m. metsien jäännökset, joita saarella tavataan kivihiilikerroksissa. Siellä missä ne kerta ovat viheriöineet ja varjossansa suojanneet ja elättäneet norsuja, antilooppeja, tapiireja ja muita kuumien maiden eläimiä, lainehtii nyt jäinen napameri, ja Beeren Eilannin kylmät kalliot ovat nyt ainoana näkyväisenä jäännöksenä mantereesta, jonka ystävälliset ja hyötyisät rannat siellä silloin kohosivat laineiden yli.

Huolimatta saaren autioudesta ja tylyydestä on kuitenkin usein koetettu olla siellä talven yli, vaikka melkein aina onnettomalla seurauksella. Mutta niinkin on muutamia kertoja tapahtunut, että haaksirikkoon joutunut laivaväki pakosta on saanut etsiä turvaa saarella. Niin tapahtui viimeksi ei niin monta vuotta sitten. Laiva oli myrskyn kautta Pohjanmerellä tullut ohjattomaksi ja laski vihdoin maalle erään laivaväelle aivan tuntemattoman saaren luona. Osa lastia vietiin heti maalle ja toivottiinpa voitavan aluskin turvaan saada, kun äkkiä noussut myrsky sen irroitti ja särki rantakallioita vasten. Miehistön onnistui kuitenkin pelastua, eikä sillä nyt ollut muuta neuvoa kuin koettaminen kotiutua sillä vallan vähän viehättävällä saarella, jolle kohtalo oli sen viskannut. Niin autiota maata eivät kokeneimmatkaan merimiehistä olleet koskaan nähneet ja Beeren Eilannin kamoittavata vaikutusta lisäsi vielä enemmän epävarmuus ja yksinäisyys. Mitään asukkaita, joilta olisivat voineet saada tietoa, millä seudulla maanpalloa he olivat, ei näet ollut tavattavana. Vihdoin löysivät he kuitenkin muutamia rappeentuneita mökkiä, joista he heti ottivat yhden haltuunsa ja korjasivat sitä särkyneen laivansa palasilla. Onneksi olivat merimiehet, ennen laivan hukkumista, vieneet maalle kylliksi ruokavaroja, ja muutamin paikoin rannalta löydettiin runsaasti ajopuita, niin että heillä oli toivo kuitenkin muutaman kuukauden ajan voida pikku mökissään suojella itseään kylmää ja nälkää vastaan. Lihaa heillä vaan ei ollut ensinkään, ja pyssyjen puutteessa eivät he voineet mitään jahtiakaan panna toimeen. Siitä syystä tulivat karhutkin, jotka talvella saapuivat saarelle, niin nenäkkäiksi, että, kun ei tuvan ovea luonnollisesti heille avattu, avonaisen ja avaran savutorven kautta koettivat tehdä lähempää tuttavuutta saaren uusien asukkaitten kanssa. Nämä tulivat tuosta kyläilemisestä niin pelkeillensä, että ajoittain tuskin uskalsivat poistua 100 kyynärätä asunnostansa. Koko talvi meni kuitenkin ilman mitään onnettomuuksia, myöskin säästyivät he napamaiden kauhealta rutolta, kerpukilta. Kesän-ajalla nousi kaikeksi onneksi eräs norjalainen Huippuvuorille matkustaja sattumalta maalle Beeren Eilannin luona ja korjasi haaksirikkoisen laivaväen.

Kun Nordenskiöld toverinensa onnellisesti oli palannut ulompana risteilevään laivaansa, vedettiin vene ylös ja matka suunnattiin pohjoista kohti. Jotakin valkoista haamoitti kaukaa taivaan rannalta. Se oli jäänloisteiden näköinen, jotka ilmaisevat että vielä silmännäkemättömiä jääkenttiä on taivaanrannan takana, mutta kun oli purjehdittu useita tuntia eteenpäin, tapaamatta mitään jäätä, suunnattiin matka suoraan Huippuvuorien Isonvuonon keskustaa kohti, toivoen että jo seuraavana päivänä voitaisiin alkaa siellä tieteelliset tutkimukset. Matkustavien kärsivällisyys joutui kumminkin kovaan koetukseen, sillä alussa raikas tuuli tyyntyi pian täydelliseksi tyveneksi, niin että maininki lönkytteli alusta sinne tänne, ilman että se pääsi hiventäkään eteenpäin.

Kesäk. 20 p. aamupuolla näkyi leveä jäänauha pohjoisessa. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasivat he sen olevan harvaa ajojäätä, ja jatkoivat sen vuoksi matkaa samaan suuntaan, kunnes ajojää tuli niin tiheäksi, että edemmä tunkeuminen kävi mahdottomaksi. Tuulikin hiljeni, ja tiuha sumu laskeutui yli meren ja ympäröi kaikki esineet läpitunkemattomalla, valkealla hunnulla. Pienemmät jääpalaset likellä laivaa näyttivät silloin sumussa mahdottoman suurilta etäisiltä jäävuorilta, taikka, jos ne olivat maasta mustuneita, etäiseltä lumenpeittämältä maalta, jolta siellä täällä kohosi mustia vuorenhuippuja korkealle pilviä kohti. Rohkeiden matkustajien tuli sen kautta monta kertaa vaikeammaksi etsiä tietänsä tuosta jäälabyrintistä. Risteiltyänsä hetken sinne tänne ja sumun harvennuttua, eivät he vielä korkeimmankaan maston huipusta voineet nähdä jäätöintä vettä. Kolmen vuorokauden purjehtimisen ja alituisen taistelemisen jälkeen jääkappalten kanssa onnistui heidän vihdoin, raikkaan tuulen avulla, Charles Forelannin leveys-asteella päästä lävitse ja tulla Huippuvuorien suojaan. Kesäk. 25 p. laskettiin vihdoin ankkuri Safet Havenin satamassa Jäävuonossa, joka on keskellä Huippuvuorien länsirantaa. Kova luodetuuli alkoi seuraavina päivinä riehua ulkona merellä, vaikka korkeitten vuorien suojeleman vuonon sisäpuolella oli aivan tyyni, ja myrsky tunki ajojään likekkäin yhteen ympäri vuonon suuta, niin että matkustajat eivät voineet toivoa voivansa kovin pian purjehtia sieltä.

Käyttääksensä ehdotointa viivytystä paraimman jälkeen, päättivät he tehdä veneretkiä vuonon sisäosaan ja tutkia niiden vähäntunnetuiden seutujen luonnonsuhteita. Eräällä semmoisella veneretkellä ammuttiin 7 peuraa, jotka olivat tervetullut lisäys ruokavaroihin. Vaikeinta oli kantaa ammuttuja eläimiä veneesen. Peurat oleskelivat näet ulompana rannasta kauniin, Huippuvuorille ruohokkaan laakson varsilla, jonka laakson läpi se virta juoksi, jonka suulle matkustajat olivat vetäneet veneensä. Täytyi kantaa peurat sen pitkän matkan, rämeen ja koleikon yli ja saattaa ne sitte kovavirtaisen joen yli. Kun yhden miehistöstä, nimeltä Olli, piti kahlata sen yli, kaksi ammuttua peuraa selkään sidottuna, liukastui hän ja kuohuva virta vei hänet mukanaan. Onneksi kahlasi toinen laivamies juuri samalla kertaa virran yli vähän alempaa ja voi sen kautta pelastaa toverin, jota virta kuljetti hänen ohitsensa melkein tiedottomassa tilassa selkään sidottuine peuroinensa. Hänen lämmittämisekseen ja saattaakseen veren uudestaan juoksemaan hänen suonissaan, laittoivat he sitten kahvikestit. Kuivia vaatteita ei ollut muuttaa; ainoa mikä oli saatavana, oli makuusäkki (jommoisia tavallisesti käytetään, kun on pakko yötellä paljaan taivaan alla), jonka hän heitti hartioilleen pilapuheisten toveriensa suureksi huviksi. Itse oli Olli, odottaessaan toisia, jotka ensin menivät noutamaan vielä yhtä ammuttua peuraa, jo sitä ennen koettanut laittaa valkeata, mutta hän oli pannut talin, jota ajopuiden puutteessa käytetään polttoaineena, paljaalle hiekalle, sillä seurauksella, että tali sulaessaan hävisi hietaan eikä valkeasta tullut mitään. Kun kahvi oli juotu, — mutta ilman sokuria, sillä sitä ei oltu muistettu ottaa mukaan laivasta, — lykkäsivät he veneen vesille ja palasivat laivalle, mutta ainoastaan lähteäkseen uudelle tutkimusmatkalle, tällä kertaa kahdessa joukossa, kumpikin veneellänsä. Me seuraamme sitä venettä, jolla Nordenskiöld oli mukana.

Tämä matka oli tulemaisillaan heidän viimeiseksi retkekseen. Heinäk. 5 p. aamulla laskivat he maalle erään niemen luona, jolle he vetivät veneensä ja alkoivat työnsä ja tutkimuksensa. Seutu oli erittäin loistava. Vähän matkaa rannasta kohosi korkea tunturi, jonka alimpana osana oli kipsikerros, jossa siellä täällä oli valkeita alabasteripallia ikäänkuin helminauhana. Ylempänä oli vuori äkkijyrkkää mustaa kivilajia, ja sen päällä oli jälleen tornia harmaata kivikerrosta ja häikäisevän valkeita lumikenttiä. Sen vuoren takana kohosi vielä loistavampi tunturi, Temppelivuori, jonka seinät syöksivät äkkijyrkästi alas mereen. Mahtavat, mustat vuorikerrokset, jotka muodostivat tämän vuoren etuseinän, oli norovesi leikannut hyvin säännöllisiin kuvioihin, jotka olivat göötiläisten holvikaarien kaltaisia ja tekivät koko vuoren suuren, raunioiksi kukistuneen kirkon näköiseksi. Vuoren juurella oli lukemattomien, omituisesti muodostuneiden ajojääkappalten peittämä vuono niin tyyni ja hiljainen, että se selvästi kuvasti joka jääpalan ja joka kallion rannalla. Joukko vuoren sivuilla hautovia lintuja risteili ilmassa tahi ui jääpalasten keskellä, etsien ruokaansa, ja teki eläväksi tuon hiljaisenkomean, peräpohjaisen taulun.

Kaikki vuonon lukemattomat saaret olivat sananmukaisesti haahkanpesien peitossa. Haahkat hautovat siellä siirtokunnittain vissillä alavilla saarilla, joiden rannoilta jää lähtee aikaiseen, niin ett'ei niille pääse ketut, jotka siihen aikaan enimmäkseen elävät munilla ja linnunpoikasilla. Paitse haahkoja munii niillä saarilla myös tasaisemmilla paikoilla hanhia ja tiiroja, sekä yksi ja toinen isolokki jonkun mereenpistävän kallion kielellä. Joka ei ole semmoisella saarella käynyt, voipi tuskin kuvitella sitä elämää, sitä kinaa ja riitaa, joka on alituisesti tämän lintujoukon kesken. Linnunpesät ovat likekkäin pitkin saarta, usein niin tiheässä, että tuskin voipi kävellä niiden välistä. Naarashaahka hautoo melkein puuttumatta muniaan; likelle viereen on komea koiras asettunut ja antaa tuskallisella äännähdyksellä tiedon, kun joku vaara lähestyy. Naarashaahka tahtoo mielellään kuoria suuren joukon poikasia, ja jos se hukkaa jonkun munan, ei se saa omantunnonvaivoja, vaikka varastaa sen takaisin naapurilta. Lokit ja muut sensukuiset rosvot väijyvät joka tilaisuutta päästä ryöstämään pesiä ja tappelevat sitten keskenään saaliista. Haahkan pahin vihamies on kumminkin ihminen. Usein ryöstää useamman veneen väki yhteisesti haahkasaarilta kaikki munat ja kaikki untuvat, sekä ampuu linnut. Sen vuoksi on tämä komea ja hyödyllinen lintu alkanut suuresti vähentyä.

Siellä viipyi Nordenskiöld toverinensa seuraavaan päivään kootaksensa kivennäisiä ja pyytääksensä peuroja, jotka söivät kapealla maakaistaleella tunturin reunoilla. Sillä aikaa oli ajojää kokoontunut niin suurissa joukoissa ympäri niemen, jolla he levähtivät, että he valmistausivat viipymään siellä vielä kauvemmin, ja sen vuoksi olivat he uudestaan pystyttäneet jo purkamansa teltan. Silloin ilmestyi aukko tiheään tunkeutuneesen ajojäähän, teltta purjettiin kiireimmän kautta ja vene työnnettiin vesille, jotta edullista hetkeä käyttämällä päästäisiin toiselle rannalle.

Sateellinen ilma, joka oli ollut pitkin päivää, oli vähitellen muuttunut yhdeksi noita ihania auringonvalaisemia öitä, jotka peräpohjolassa runsaasti palkitsevat etelän lämpöisen kesäpäivän. Matkustajat olivat ilman seikkailuja raivanneet itsellensä tien jääpalasten läpi peilikirkkaalla vedenpinnalla, niin että vaan kapea, siellä täällä katkennut jäänauha vielä erotti heidät jäättömästä vedestä liki toista rantaa. Jo kaukaa voi kuitenkin huomata, että jäänauhan aukot nopeasti pienenivät. Kaikki miehet ryhtyivät sen vuoksi airoihin, kiirehtiäksensä veneen kulkua. Mutta siitä huolimatta oli se aukko, jota kohti he ohjasivat, heidän tullessaan niin sulkeutunut, että ainoastaan veneen keula mahtui siihen. Vene olisi ehdottomasti musertunut, joll'eivät he nopeasti olisi työntäneet sitä takaisin. He käänsivät sukkelaan veneen ympäri etsiäksensä toista pääsytietä, mutta joka aukko sulkeutui muutamia minuuttia ennen kuin he pääsivät sen luo. Muutamassa silmänräpäyksessä huomasivat he olevansa aivan suljettuina irtonaiseen jääkenttään, jota he ennen eivät olleet ensinkään huomanneet, se kun oli näöltään mustaa ja vedenkarvaista, ja joka suurella jytinällä likistyi yhteen vuonon sisällä olevan ison kiintonaisen jääkentän ja tiheän ryhmän välillä tivistä ajojäätä, jota kohovesi toi sisään ulkovuonolta. Irtonainen jää musertui ja vääntyi korkealle kiintonaisen jääkentän päälle uskomattoman nopeasti. Vene tuli pian aivan hoitamattomaksi, koska airoja ei voitu käyttää ja jääkenttä johon matkustajat olivat suljettuina, oli liian heikkoa kantamaan venettä tahi sen miehistöä. Milloin tunkeusi jää yhteen veneen alla ja kohotti sen korkealle, milloin halkesi se uudestaan ja puristi veneen alas reunoja myöten, niin että he töin tuskin voivat estää sitä musertumasta tahi kaatumasta. Turhaan koettivat he raivata tietä itselleen toiselle rannalle. Kun he suurimmilla ponnistuksilla olivat onnistuneet raahaamaan venettä muutaman sylen eteenpäin, meni jääsohjo yhteen heidän allansa ja tuli kahta vertaa paksummaksi kuin ennen. Heidän täytyi sen vuoksi vihdoin tyytyä veneen pystyssäpitämiseen ja suurimmalla tuskalla odottivat he sitä hetkeä, jolloin raskas ajojää ja kiintonainen jääkenttä syöksivät yhteen, puserrettuansa aivan kokoon irtonaisen jääkentän, jossa vene oli. Helppoa oli arvata mikä kohtalo silloin tulisi veneen ja sen miehistön osaksi.