Kun heidän jälleen piti purjehtia edemmä, pääsivät he tuskin paikasta pois, sillä tuuli oli huono ja virta piti vastaan. Meren peitti harva ajojää ja paksu sumu pimitti ilman. Usein tapahtuu että kulkevat jääkappaleet menevät virranvastaista suuntaa, joka tulee siitä, että osa jäälohkareita on hyvin syviä ja alivirta vie niitä eteenpäin. Yhteen semmoiseen jäälohkareesen antoi Nordenskiöld silloin kiinnittää laivan ja jäälohkare hinasi laivaa eteenpäin vasten virtaa melkoista vauhtia.
Seuraavan ankkuripaikan luona nousivat he jälleen eräälle korkealle tunturille, josta oli mitä suurenmoisin näkyala yli seudun ja sen lukemattomien lumenpeittämien vuorenkukkuloiden. Alastulo oli hyvin vaikeata. Yksi miehistöstä tahtoi kulkea suorinta tietä ja juoksi aika vauhtia erästä jäävierua alas, toisten suureksi kauhuksi, sillä he tiesivät suurien railojen tavallisesti katkaisevan semmoiset jääkentät. Äkkiä näkivät he hänen seisahtuvan ja kun he itse ehtivät sinne asti, näkivät he hänen seisovan semmoisen railon reunalla. Kun he, kömpien jäätä myöten, katsoivat alas railoon, näkivät he kamoittavan pohjattoman syvyyden, jonka seininä oli taivaansiniset jääkalliot, joista siellä täällä riippui valkeita, kohvaisia koristuksia. Alempana katosi kaikki sinisenmustaan pimeyteen. Se onnetoin, joka sattuisi putoomaan siihen pohjattomaan rotkoon, olisi ainiaaksi kadonnut eikä kukaan elävä voisi koskaan löytää hänen jälkiänsä.
Heidän poissa ollessaan oli muu venemiehistö ollut peuranpyynnissä ja onnistunutkin ampua kaksi komeata peuraa. Kun he tulivat takaisin veneelle, löysivät he siellä kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä. Karhu oli näet heidän poissa ollessaan käynyt kyläilemässä heidän tavaroissansa. Pari hänen kelpo kämmeniensä koppausta oli kahdesta kohdin repinyt veneteltan; kaksi villaröijyä, jotka karhun mielestä luultavasti olivat liian vaikeasti sulavia, oli heitetty ulos veneestä ja samaten yksi yösäkki, sekä kokin voirasia, jota kontio ei onneksi ymmärtänyt avata. Suuren peuranlavan oli se sitä vastaan syönyt onnekseen ja kalvanut lihan aina luuhun asti, ja viinaleipänä paistin lisäksi, joka ei luultavasti tuntunut kylliksi herkulliselta ja lihavalta, oli se syönyt puoli talikääryä, joka oli otettu mukaan polttopuiksi, joll'ei ajopuita olisi löydettävänä. Säkillisen laivakorppuja oli karhu heittänyt ulos veneestä ja tyhjentänyt rannalle, mutta tavatoin kalina, joka syntyi kun kuivat korput ratisivat vastakkain, oli pelottanut karhun pakoon. Yli tunnin meni sitte teltan laittamiseen ja sekotettujen kapineiden kokoomiseen.
Nordenskiöld päätti rankaista kutsumatointa vierasta epäkohteliaisuudesta, jolla se oli käyttäinnyt hänen poissa ollessaan. Kivääri ladattiin, ja suloisen hajun levittämiseksi karhun nenään, heitettiin muutamia kappaleita rasvaista peuranlihaa sen valkean nupuille, jolla heidän illallisensa oli laitettu. Heti sen jälkeen kömpi joka mies telttaan ja makuusäkkinsä sisään. Jotta he tietäisivät, milloin karhu tuli, ehdotteli joku, että sidottaisiin nuora yhteen paistettuun peuranlapaan ja nuoran toinen pää kokin toiseen koipeen, koska hän oli pannut enin pahakseen karhun kyläilemisen sekä näyttänyt enimmin kostoa janoovalta. Sen pitivät kaikki hyvin hyvänä ehdotuksena, paitse kokki itse, joka luultavasti pelkäsi tulevansa laahatuksi sotavangiksi. Mutta maate käytiin, ja vähitellen tuli kaikki hiljaiseksi. Nordenskiöld ja hänen toverinsa loikoivat kumminkin vielä pitkän aikaa valveilla. He kuulivat silloin hiljaista meteliä teltan ulkopuolelta, mutta luullen sen olevan miehistöstä jonkun, joka tahtoi tehdä pilaa kokille, eivät he nousseet ylös. Silloin kuului äkkiä kovempi meteli, he nostivat teltanreunaa ja näkivät nyt karhun, joka täyttä vauhtia juoksi sieltä ja oli jo poissa, ennenkuin pyssy ehdittiin lauaista. Teltassa nousi meteli ja kaikki kiirehtivät ulos. He huomasivat silloin suureksi harmikseen, että karhu oli syönyt koko hänen osallensa paistetun lihan, sekä sitä paitse kaikki seuraavan päivän aamiaiseksi keitetyn lihan, joka oli pantu asetille. Tämä asetti oli pantu usean, sopalla täytetyn läkkipikarin päälle, jotka karhu sattui kaatamaan kumoon, ja sen kautta syntyi meteli. Karhu ei sitten tullut koskaan enää takaisin eikä kokki siis saanut koskaan kostaa kärsimäänsä kahdenkertaista häpeää ja kiusaa.
25 p. aamulla jatkettiin purjehtimista. Raikkaan tuulen puhaltaessa purjehtivat he pitkin Huippuvuorien länsirantaa pohjoista kohti. Silloin keskeytti heidän matkansa aivan odottamatoin este. Huomattiin näet eräässä salmessa miehistöä täynnä oleva vene, joka kuljetti suurta lippua ja souti kaikin voimin laivaa kohti. Ne olivat arvattavasti haaksirikkoisia merimiehiä ja Nordenskiöld antoi sen vuoksi pitää suunnan alas venettä kohti. Pian oli sen miehistö laivalla. He kertoivat kadottaneensa aluksensa jäihin ja että Nordenskiöldin vielä piti valmistauta ottamaan vastaan 6 venettä haaksirikkoisia, kaikkiansa 37 miestä, jotka olivat kolmen onnettomuuteen joutuneen erälaivan miehistö.
Haaksirikkoiset, jotka siten odottamatta näkivät pelastuneensa pakosta ilman mitään valmistuksia talveutua Huippuvuorien tylyillä rannoilla, jossa melkein varma kuolema heitä odotti, olivat jo 14 päivää soudelleet ylt'ympäri veneessään, toivoen tapaavansa jonkun pelastavan laivan. Ilo loisti heidän kasvoistaan, kun he kiipesivät reilingin yli Nordenskiöldin alukselle, ja suuret kyyneleet välkkyivät ahavoituneiden merimiesten silmissä. Haaksirikkoisten joukossa oli myös eräs 11-vuotias poika Suomesta, laivurin sukulainen, muuten reipas poika, joka puhui vähän, mutta oli rohkea ja uskalias ja monessa pahassa säässä oli seissyt äsken hukkuneen kuuton peräsimellä.
Iltapuolla saapui jälleen yksi veneellinen väkeä. Viisi venettä oli vielä tulematta. He olivat hajaantuneet, etsiäksensä jotakin alusta, ja määränneet yhtymäpaikaksi Safet Havenin Jäävuonossa. Nordenskiöld päätti sen vuoksi purjehtia siihen satamaan ja odottaa siellä haaksirikkoisia. Syysk. 4 p. olivat vihdoin kaikki veneet löydetyt. Sillä välin oli yksi niistä Jäävuonossa tavannut kaksi pientä erälaivaa, jotka lupasivat ottaa 10 haaksirikkoista, ja niin jäi vaan 27 miestä Nordenskiöldin luo. Niiden 27 miehen kanssa edemmä pohjoista kohti purjehtiminen ilman tarpeellisia vesi- ja elatusvaroja olisi ollut hulluutta, ja niin mielellään kuin Nordenskiöld ei olisikaan nyt vielä matkaansa lopettanut, antoi hän kuitenkin käskyn purjehtia etelään päin. Tieto pelastaneensa hirmuisista kärsimyksistä ja kuolemasta niin monta kanssa-ihmistä sai hänelle palkita ilon niistä loistavista tieteellisistä tuloksista, joita hän mahdollisesti vielä olisi voinut saavuttaa jatkaessaan matkaansa peräpohjolata ja sen salaperäisiä seutuja kohti.
Yhdessä oman miehistönsä kanssa oli Nordenskiöldillä nyt pienessä kuutossaan 42 henkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja lappalaisia. Syysk. 4 p. jätti Nordenskiöld Jäävuonon ja yöllä 11 ja 12 p. välillä saapuivat he paksussa sumussa ulkopuolelle Tromsön saaristoa. 12 p. harveni sumu, mutta tuuli hiljeni täydelliseksi tyveneksi. Palaen halusta saada tietoja kotoa, panetti Nordenskiöld vesille veneen, jolla hän ja hänen toverinsa soudattivat itsensä Tromsöhön, jonne saapuivat 13 p. aikaiseen aamusella. Laiva tuli perille vasta seuraavan päivän illalla.
VIELÄ MATKOJA JA TUTKIMISIA.
Pohjoisnavalle pääsemistä oli viime aikoina pidetty houkuttelevana tehtävänä pohjoisille tutkimusmatkoille, ja vaikka Nordenskiöld oli niitä, jotka katsoivat semmoisen tunkeumisen mahdottomaksi, tahtoi hän kumminkin koettaa tulla niin pitkälle pohjoista kohti kuin mahdollista.