— Epäilläänkö piispaa väärästä opista? kysyi hän.
— Epäillään kylä ja vieläpä suurista harhauksista. Ja asia on sitä vaarallisempi, koska hän on kirkon ylipaimen. Jos harhausko voittaa alaa niissä, jotka ovat asetetut uskonnon vartioiksi, niin on vaara tarjona että opin puhtaus joutuu hukkaan.
— Kuka olisi voinut uskoa semmoista hänen korkea-arvoisuudestansa! huokasi vaimo Margaretha ja pani kädet ristiin.
Svenonius rypisti otsaansa.
— Ajat, jossa elämme, ovat todellakin vaarallisia meidän puhtaalle lutherilaiselle uskollemme, sanoi hän. Mutta tahdon näyttää hänen korkea-arvoisuudelleen että pyhällä kirkollamme kyllä on valppaita vartioita.
— Eiköhän ole varomatonta ruveta riitaan piispan kanssa, mietti vaimo
Margaretha epäileväisesti. Maailman suurilla on aina puollustajia.
— Piispa on hankkinut itselleen vihollisia korkeiden herrain joukossa, sanoi Svenonius, pahajuonisesti hymyillen, aina siitä ajasta, jona hän Tukholman valtiopäivillä niin innokkaasti vaati Aatelin läänitysten palauttamista kruunulle, Niille, joilla valta on, on kyllä mieluisaa että piispa tulee kuritetuksi.
Tässä luulossaan olikin Svenonius aivan oikeassa. Kun kuningatar Kristina 1650 valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon osaksi kruunauksensa takia, osaksi pyytääkseen varoja sotajoukon kulettamiseen Saksanmaalta kotia sekä vieläkin sen suurentamiseen, ynnä myös palkkasoturien eroittamiseen ja lopulliseen palkan maksoon heille, esitti pyyntönsä uusien verojen myöntämisestä, niin herätti se yleistä tyytymättömyyttä aatelittomissa säädyissä. Yleisesti oli toivottu ja iloittu siitä, että ne monet miljoonat taalarit, jotka Ruotsi oli saanut Westfalin rauhanteossa sotakulunkia, riittäisivät näihin tarpeisin, ja kansa, jota pitkällinen sota oli kovasti rasittanut, siten pääsisi uusien verojen rasituksista, vieläpä osaksi entisistäkin liian suurista veroista. Kun nyt tämä toivo raukesi ja hallitus tahtoi jälleen panna uusia veroja köyhtyneen kansan niskoille, herätti se yleistä nurisemista. Epätoivoon joutuneet aatelittomat säädyt toivat esiin että syy lakkaamattomaan valtion varain puutteesen pääasiallisesti oli se, että kruunun tilat ja tilojen verot olivat aika-ajoin tulleet lahjoitetuiksi, pantatuiksi, myydyiksi tahi läänitetyiksi korkeammalle aatelille, jonkatähden kansan muu osa, jonka yksin täytyi maksaa valtion suuret menot, kokonansa köyhtyi. Aatelittomat säädyt jättivät sentähden kuningattarelle kirjoituksen, jossa vaativat näiden lahjoitusten ja läänitysten palauttamista kruunulle. Se oli reduktioni, jota nyt ensikerran kangasti uhkaavana, ja vaikka asia sittemmin raukeni, ei aateli kumminkaan unohtanut niitä, jotka olivat panneet alkuun ja antaneet painoa tälle heille vastoinmieliselle liikkeelle. Ja koska Terserus oli ollut tämän kansan oikean asian innokkaimpia puollustajia, niin oli hän tästä lähin silmäntikkuna valtion korkeille herroille, niinpä useille piispoillekin, jotka eivät suinkaan olleet jääneet osattomiksi valtion maiden jaossa. Tämän asian oli Svenonius, niinkuin kukin kyllä huomaa, taitavasti ottanut laskuihinsa.
— Hän onkin kohottanut päänsä niin korkealle, jatkoi Svenonius hetkisen perästä, sekä hiippakuntansa asioissa että täällä akatemiassa, kuin ei kukaan ennen häntä, niin että monta kyllä taitaa löytyä, jotka mielellään näkevät häntä kuritettavan hänen ylpeydestään.
— Niin, niin, minä olen vaan vaimo; en ymmärrä paljon enkä myöskään tahdo tuomita semmoisissa asioissa. Mutta minä tiedän, että olet varovainen, niin ettet hanki mielipahaa itsellesi, sanoi vaimo huolestuneen näköisenä.