— En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa Chronanderista, keskeytti Anna innokkaasti.
— Hän kuuluu alinomaa olevan yhdessä maisteri Petrus Torpensis’en kanssa, jonka akatemian apulaisena tulisi olla esimerkkinä nuorille, mutta joka päivät läpi istuu kellarissa ja laulaa irstaisia laulujaan, joissa hän kuuluu pilkkaavan itse professoreita. Ei kauan sitten kuuluu hän laulaneen laulun, joka tarkoitti isääsi, ja sentähden sai hän konsistoriolta varoituksen että lakkaisi laulamasta laulujaan ja runojaan, joista ei ole kunniaa, ei akatemialle, ei hänelle itselleen eikä kellenkään. Ja sitä paitsi kosii hän milloin siellä milloin täällä ja on kevytmielinen veijari. Isäsi luulee Chronanderin ja hänen olevan luonteeltaan samanlaisia, ne kun ovat paraita ystäviä ja alinomaa hakevat toistensa seuraa.
— Älkää sanoko mitään pahaa hänestä, sillä se on väärin. Minä tosin en voi kärsiä hänen röyhkeätä, uhkamielistä käytöstään, mutta mitään pahaa en kumminkaan tahdo uskoa hänestä, sanoi Anna innolla ja varmuudella, joka huonosti sopi yhteen hänen vakuuttamisensa kanssa, ettei hän voinut kärsiä häntä.
— Niin, niin, huokasi äiti, nousi sitten ja meni keittiöön valmistamaan iltaruokaa.
Mutta Anna seisoi paikallaan haaveksivaisena. Hänen rintansa kohoili keveästi ja hän kuiskasi hiljaa:
— Niin, tosin en minä rakasta häntä, mutta — — — en koskaan saa minä häntä mielestäni.
Seuraavana päivänä haudattiin hovioikeuden viskaalin Wassenius’en vaimo tuomiokirkossa. Hautajaiset olivat suuret ja komeat. Kirkko oli täynnä väkeä, joka oli kokountunut katsomaan juhlallista komeutta. Mutta keskellä, lähinnä saarnastuolia, kahden puolen suurta käytävää olivat penkit tyhjät kutsuvieraita varten. Ja kutsutut olivat kaikki kaupungin merkillisemmät henkilöt, hovioikeuden jäsenet, yliopiston opettajat ja muutamia kaupungin arvollisimpia porvaria perheineen. Erään pilarin vieressä oli muutamia lattiakiviä nostettu pois, niin että synkkä, neliskulmainen kuoppa ammotti lattiassa. Se oli hauta ja sen vieressä seisoi rautalapio ja kasa hietaa hautaustoimitusta varten. Käytävällä pääkuorin likellä seisoi musta ruumisalttari mustine samettitelttoineen, myöskin alttari ja alttaripöytä olivat verhotut mustalla sametilla ja hovioikeuden jäsenien penkkien punainen verkaverho oli vaihdettu mustaan. Tämä surupuku teki vanhan tuomiokirkon näön tavallista synkemmäksi. Pitkät riivit raskaita, tomuisia, pilareille ripustettuja vaakunakilpiä muistoksi kirkkoon haudatuista menneistä suvuista, sivukuoreista leviävä, kirkon lattian alle haudattujen ruumisten löyhkä, sekä kalteri-ovien läpi kuumottavat hautakammiot uhkeine, valkoisesta marmorista tehtyine ritareineen ja rouvineen, — kaikki tämä puhui äänettömällä, liikuttavalla kielellään kuolemasta ja katoavaisuudesta.
Kellonsoitto alkoi. Sen värähtelevä kaiku tunki hiljaa, mutta selvästi ja sointuisasti holvien läpi. Nyt tiedettiin että ruumissaatto lähti liikkeelle. Hetken kuluttua kuului laulua — koulupoikien laulukunnan, joka kävi ruumisarkun edellä ja nyt ruumissaaton etunenässä astui kirkkoon.
Kun arkku oli pantu ruumisalttarille ja saattoväki asettautunut paikalleen penkkeihin, nousi professori Enevaldus Svenonius saarnastuoliin.
"Rakkaat ja valitut Herrassamme Kristuksessa Jesuksessa", alkoi hän saarnansa. "Me näemme kaikki joka päivä silmäimme edessä, kuinka Jumala tänä kevään herttaisena aikana on lähettänyt meille ankaran vieraan, joka on kova ja säälimätön kuolema, mikä terävällä viikatteellaan niittää niinkuin ruohoa, mitä eteen sattuu, sekä eroituksetta tempaa milloin nuoria, milloin vanhoja, milloin rikkaita, milloin köyhiä, joiden elämän juoksun hän katkaisee. Sillä tämä meidän elämämme täällä maan päällä ei ole muuta kuin currus mundi, maailman kärryt, joiden eteen kaikki ihmiset ovat valjastetut. Yhden valjastaa Jumala auran eteen, ja otsansa hiessä täytyy tämän viljellä maata. Toisen asettaa ja valjastaa hän laivan eteen ja tämän täytyy hakea elatuksensa kaupasta maalla ja merellä. Kolmannen, jonka hän kiinnittää talouden hoitoon, täytyy synnyttää lapsia ja perheenjäseniä. Neljännen kiinnittää hän kirkkoon, lauluun, raatihuoneesen j.n.e. ja jokaisen täytyy Herralle Jumalalle vetää vaununsa. Kun sitten ihminen on vetänyt tämän maailman currus’ta eli vaunua uupumukseen asti, tulee vihdoin kuolema, riisuu hänet valjaista, vie hänet maailman majaan ja panee hänet maan tomuun, pahnoille, sänkyyn tahi vuoteelle odottamaan viimeisen päivän iloisaa aamua." Sitten selitti hän laveasti ja tarkoin: 1:si, Mitä kuolema on. 2:si, Mistä hän on tullut. 3:si, Miksi hän on ihmisten päälle pantu. 4:si, Kuinka hyödyllinen ja terveellinen hän on uskovaisille. 5:si, Kuoleman ajan, paikan ja tavun. 6:si, Kuinka tulee valmistautua autuaalliseen kuolemaan, ja sitten, kun hetki on tullut, miten on oikein kuoltava, sekä 7:si Sielun ja ruumiin tilan kuoleman jälkeen.