Selittäessään kuudetta pykälää varoitti hän seurakuntaa etenkin «ääristä opettajista, jotka voivat turmella ruumiin ja sielun kadotuksen alaisiksi. Semmoisia, sanoi hän, ovat kaikki ne, jotka, niinkuin synkretistit, julistavat että on näytettävä kärsivällisyyttä papisteille, kalvinisteille, uudelleen kastajille ja raa’oille, epäjumaloita palveleville venäläisille, jotka monessa suhteessa eroavat meidän puhtaasta lutherilaisesta opista ja väittävät, niinkuin papistit ja majoristit, että hyvät työt tuottavat ihmiselle autuuden, tekevät eron vasta kastetun ja täysikasvuisen ihmisen uskon välillä, jakavat Jumalan kymmenen käskyä kalvinistisella tavalla, suosivat näitä y.m. uusia ja vaarallisia oppia. Voimakkaasti ja tulisesti jatkoi hän samaan tapaan, ja hänen levittämiensä huhujen jälkeen Terserus’en harhauskoisuudesta oli jokaiselle selvä, että hän tällä tarkoitti piispaa.
Nämä kirkon korkeinta virkamiestä ja ylipaimenta vastaan julkisesti tehdyt syytökset herättivät erinomaisen suurta kummastusta. Toiset kuiskailivat keskenään, toiset pudistivat tyytymättöminä päitään, toiset vielä kurkistelivat nähdäkseen, miltä piispa näyttäisi tämän johdosta. Mutta piispa istui tyynenä ja arvokkaana tuomiokapitulin penkissä. Vasta kun hautaaminen oli ohitse ja seurakunta urkujen sävelten humistessa jätti kirkon, sanoi hän vanhalle tuomiorovasti Allanus’elle, joka koukkuselkäisenä ja pää vavisten kävi hänen vieressään:
— Todellakin paljoin ja mielettömästi on Tohtori Enevald tehnyt eikä niin kuin soveltuu oikealle Jumalan sanan palvelialle. Mutta tämä saattaa tuottaa hänelle onnettomuutta.
— Niin, sanoi tuomiorovasti änkyttäen, hän on kiivas ja raju harrastuksessaan. Jumalan kiitos, ei kukaan voi tehdä minua vanhaa miestä vastaan semmoisia syytöksiä.
Svenonius’en hävytön hyökkäys oli Terserus’elle käsittämätön. Tosin oli Svenonius Tukholmassa käydessään vuotta ennen koettanut saattaa Terserus’ta hallituksen epäluulon alaiseksi siten, että oli vääristäen kertonut piispan Turussa pidetyssä pappienkokouksessa lausumia lauseita. Samalla oli Svenonius kehoittanut hallitusta pitämään silmällä, ettei luovutettaisi Suomen kirkkoa valtakunnan uskonnosta.
Terserusta oli tämä häjyys syvästi loukannut, varsinkin kun hän oli kohdellut Svenoniusta suurella ystävyydellä ja hellyydellä. Kun näet Terserus Turun akatemian avatessa nimitettiin jumaluusopin professoriksi Suomen uudessa yliopistossa, oli Enevald Svenonius yksi niitä monia Ruotsista tulleita nuorukaisia, jotka ylioppilaina kirjoitettiin uuden akatemian kirjoihin. Terserus huomasi pian että tämä nuori, mutta varaton ylioppilas oli tavattoman hyväpäinen, ja otti hänet sentähden erityiseen huostaansa. Hän hankki hänelle apurahan sekä asunnon ja ylöspidon kotiopettajana Jakob Wolle’n luona, joka oli kaupungin etevimpiä porvaria. Kun Terserus muutamia vuosia myöhemmin nimitettiin jumaluusopin professoriksi Upsalaan, sai Svenonius hänen lapsiensa kotiopettajana seurata mukana. Paitse että Terserus siten piti huolta runsaslahjaisen nuorukaisen taloudellisista asioista, johti hän myös tämän opintoja; ja kun Terserus kymmenen vuotta myöhemmin tuli Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi, hankki hän Svenonius’elle, joka sillaikaa oli tullut kaunopuheliaisuuden professoriksi Turun akatemiassa, jumaluusopin professorin viran, joka oli avoinna, sittenkun 70 vuotias Martin Stodius oli ottanut virkaeron ja muuttanut palkkapitäjäänsä Naantaliin.
Niinkuin sanottu oli se kovasti pahoittanut oikein ajattelevaa Terserusta että Svenonius oli koettanut tehdä hänet hallituksen epäluulon alaiseksi ja siten palkinnut hänen hyväntahtoisuutensa ja hyvyytensä pahalla. Terserus oli ensikiivastuksessa aikonut syyttää häntä herjauksesta, mutta muisto siitä ystävyydestä, joka hänellä oli ollut Svenoniusta kohtaan aina tämän ylioppilasajoilta saakka, teki vanhuksen leppyisämmäksi. Joulu oli tulossa, joulupäivänä aikoi hän mennä Herran ehtoolliselle ja muutama päivä sen jälkeen lähteä pitkälle ja vaikealle tarkastusmatkalle Pohjanmaan seurakuntiin. Ollen kohta kuudenkymmenen vanha, ajatteli hän, että hän milloin tahansa voisi tulla eriämään tästä elämästä. Sitä paitse olihan se sopimatontakin, arveli hän, että uskonnon kaksi korkeampaa edustajaa, piispa ja akatemian etevin jumaluusopin professori olivat ilmi riidassa ja vihassa keskenään. Ja ehkäpä Svenonius oli jostakin erehdyksestä luullut noudattavansa omantuntonsa vaatimusta, ja kenenkään omaatuntoa ei saisi pakoittaa. Terserus oli sentähden päivää ennen joulun-aattoa mennyt Svenonius’en kolme peninkulmaa Turusta olevaan palkkapitäjään Brunkalaan ja tarjonnut hänelle ystävyyttä ja sovintoa. Silloin olivat he sopineet. Terserus antoi hänelle painosta vasta ilmestyneen pappien avunvaraksi ai’otun suuren katkismuksensa ystävällisellä pyynnöllä, että Svenonius vastedes ystävällisesti ja rehellisesti selittäisi kaikki parhaan puoleen. Ja siten olivat he sitten eronneet hyvinä ystävinä.
Mutta tuskin oli Svenonius joululuvan jälkeen palannut Brunkalan pappilasta, ennenkuin hän teki tietyksi, että Terserus katekismuksessaan arveluttavasti poikkesi vahvistetusta kirkonopista semmoisissa hairauttavissa ja hyvin arveluttavissa lauselmissa kuin että jokainen on hyvä kristitty, jolla on apostolinen usko, riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu; että enkelien asunto on luotu taivas eikä ole löytynyt ijankaikkisuudesta; että Kristuksen astuminen alas helvettiin on ymmärrettävä vaan vertauksena, sekä että hänellä yleensä oli ihmisellisempi käsitys kristinopin eri uskonnoista. Nyt lisäsi hän tällä uudella hyökkäyksellä saarnastuolista runsaasti kiittämättömyyttään ja petti julkisesti sen veljellisen ystävyyden, jonka toisilleen olivat luvanneet!
Jacobus Chronander tapasi Petrus Torpensis’en kirkon portailla.
— Se oli konnamaista! sanoi Petrus. Kun hän tohtii sanoa semmoista koko seurakunnan kuullen, mitä ei sitte saada kuulla ensi viikolla, kun hänen väitöskirjaansa piispan katekismusta vastaan tutkitaan. Toivoisin, että joku silloin esiintyisi, joka, jos ei muuta, niin ainakin suututtaisi häntä aika lailla.