— Koska en tiedä, mitä pahaa Hebla on tehnyt, ja koska tunnen, että minun ystävyyteni juuri tällä hetkellä on hänelle rakkaampi kuin muulloin.
— Tyttö! kiljasi isä, jos vielä kerran tohdit tehdä käskyäni vastaan, niin tahdon opettaa sinulle, mitä se tahtoo sanoa, olla isälleen tottelematon.
— Minä en koskaan tule tottelemaan käskyä, joka on loukkaava minulle ja hänelle, en koskaan! sanoi Anna kiivastuen.
Isä kalpeni vihasta. Hän kohotti kätensä ja otti kiivaasti askeleen, mutta omituinen hehku Annan mustissa silmissä hillitsi hänet.
— Sinä olet itsepintainen mustalaispenikka! sähisi hän ja lasti alas kätensä. Sinä olet äidin äitisi kaltainen, joka oli mustalaistyttö, ja jommoinen äitisikin olisi, jos ei hänen mielensä olisi tullut ajoissa lannistetuksi. Olen kyllä lannistava sinunkin jäykän luontosi, luota siihen! Mene nyt töihisi ja koeta vaan niskoitella minua vastaan, jos tohdit, sinä pahankurinen lapsi.
Kun hän tuli äitinsä luo, istui tämä säikähtyneenä tuolilla ja itki.
— Löikö isä sinua? kysyi hän.
— Olisipahan vaan tohtinut, sanoi Anna omituisella hymyllä ja vapisevilla huulilla.
— Sinun ei pidä Kristuksen Jesuksen tähden asettumaan isääsi vastaan; hän on niin ankara ja kova, kun hän suuttuu, huokasi äiti. Et ole vieläkin nähnyt sitä.