Piispa Terserus istui työhuoneessaan, joka oli kadun puolella hänen kivikartanossaan Vanhan Kirkkokadun varrella aivan tuomiokirkon vieressä. Keskellä lattiaa seisoi suuri, viheriällä veralla peitetty pöytä, täynnä kirjoja, paperia ja kirjoitustarpeita. Piispa istui ruskealla nahalla päällystetyssä nojatuolissa pöydän yhdessä päässä ja lausueli erään kiertokirjeen loppua kirjurilleen, ylioppilas Andreas Aschelinus’elle, joka istui pöydän sivulla:
"Pohjanmaalla, varsinkin kansakkaissa ja varakkaissa pohjoisemmissa, sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa pitäjissä, niinkuin myös Ahvenanmaalla ja muutamissa täkäläisen saariston ruotsalaisissa pitäjissä on nyt Jumalan armosta ja pappien ahkeruuden kautta niin pitkälle tultu että kaikki, jotka ovat 20 tahi 30 vuotta nuoremmat, osaavat sujuvasti lukea kirjasta äidinkieltänsä, katekismuksen, Evankeliat ja virsikirjan. Leksand’issa Taalainmaalla pidettiin vielä miespolvi sitten suurena ihmeenä, jos joku talonpoikainen poika tahi tyttö osasi lukea kirjaa. Mutta nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pidettäisiin ei ainoastaan Leksand’issa vaan kaikissa Taalainmaakunnissa suurena ihmeenä, jos joku 10 tahi 11 vuotias poika tahi tyttö ei osaisi selvästi lukea kirjaa. Täällä Suomessa tähän asti on suomalaisten talonpoikaislasten kirjasta lukemaan oppiminen pidetty melkein mahdottomana asiana vähemmällä kuin että heidät lähetetään kouluun. Mutta nyt on kumminkin muutamissa seurakunnissa koetus tehty, joten voipi toivoa että muutamissa vuosissa suurin osa voipi lukea kirjaa. Ja että tämä saataisiin hyvään alkuun useammassa paikassa, kehoitetaan kirkkoherroja pitämään huolta siitä, että he vähitellen hankkivat lukutaitoisia tyttäriä, jotka kelpaavat muita opettamaan. Ja kun vaan muutamat oppivat, niin kohta oppivat toiset heiltä, siksi kun koko seurakunta on lukutaitoinen."
— On todellakin ilahuttavaa, sanoi piispa, sittenkun Andreas Aschelinus oli kirjoittanut, mitä piispa oli lausunut, nähdä kansan oppimishalun. Vielä Ruotsissa ollessani sanottiin suomalaisia taikauskoiseksi, kaikkia sivistystä vihaavaksi kansaksi. Toiveeni eivät sentähden olleetkaan suuret, kun tulin tähän hiippakuntaan. Mutta olen huomannut että kansa on hyvää ja oppivaista. Valitettavasti vaan monet opettajista eivät ole semmoisia kuin heidän pitäisi olla. Täällä löytyy monta pappia, joiden tiedot ovat heikot ei ainoastaan katekismuksessa ja Augsburgisessa tunnustuksessa, vaan myös raamatussakin; olenpa ollut pappiloissa, joissa ei ole löytynyt edes raamattua. He syyttävät siitä köyhyyttänsä ja kovia aikoja, mutta tämä valitus on joutava, kun he nyt täällä Turussa voivat saada hyvin nidotuita raamatutta 20 kupari-taalerilla. Toisin oli ennen. Isäni, joka oli kirkkoherrana Leksand’issa, puhui usein siitä, kuinka hän, kun tuli pitäjäänsä, sai antaa raamatusta yhden paraimpia työhärkiään.
Andreas Aschelinus antoi kiertokirjeen, jonka hän sillaikaa oli vielä kerran läpi lukenut, piispalle, joka kirjoitti nimensä sen alle. Kun tämä oli tehty, sanoi piispa:
— Se on nyt vaan annettava kirjanpainajalle, niin että sitä ensi viikolla voidaan lähettää kirkkoherroille. Kirjoittakaa nyt Raision kirkkoherralle, joka valittaa, että muutamat talonpojat ovat korjanneet heiniäkin rukouspäivän iltapuolella, huolimatta hänen varoituksistaan, ettei ole itsessään syntiä tehdä työtä suurina rukouspäivinä jumalanpalveluksen loputtua; sillä koska nämä rukouspäivät sattuvat heinän- ja elonkorjuun-aikoina sekä kalan kutu-aikoina, niin ei suinkaan ole tarkoitus, että kansan tulee viettää koko aika, Jumalan palveluksen loputtua kirkossa, laiskuudessa, jota tavallisesti seuraa juopumus ja muu sopimaton elämä, vaan on se parempi, että toimittavat hyödyllisiä ja tarpeellisia toimiaan, joita ei vahingotta voi jättää tuonnemmaksi.
Kun tämä vastaus oli kirjoitettu ja allekirjoitettu, sanoi piispa: niin, nyt ei ole mitään tehtävää enää tänä päivänä. Mutta miten on nyt omien töittenne laita, rakas Aschelinus? Oletteko saaneet mitään uusia suomalaisia runoja valmiiksi?
Lämmin ruso nousi ylioppilaan kalpeille, älykkäille kasvoille. Hän otti esille paperilehden, katsoi siihen ujosti ja sanoi nostamatta silmiänsä paperilta:
— Minulla on tässä runo kevään tulosta.
— Näyttäkää minulle, sanoi piispa ja silitti vasemmalla kädellään pitkää, vaaleanruskeaa, vähän harmaantunutta partaansa, joka oli varma merkki siitä, että hän oli kaikkein ystävällisimmällä tuulella.
Ylioppilas nousi ylös, ojensi paperin Terserus’elle ja jäi seisomaan hänen eteensä.