Piispa luki runon.
— Hyvä, sanoi hän, oikein hyvä. Te olette tässä runossa onnistuneet vallan hyvin välttämään ne vaikeudet, joita viljelemätön kieli panee runomitalle ja loppusoinnulle, melkeinpä vielä paremmin kuin kirkkoherra Hemming, autuas Herrassa, joka antoi meille suomalaisen virsikirjamme. Ja vaikka Horatius’en kaunis laulu, "Diffugere nives. redeunt jam gramina campis" näkyy antaneen teille ensimmäisen mielen-vaikutuksen, olette kumminkin ollut itsenäinen laatimuksessanne. Se, joka varsinkin ilahuttaa minua, on se lämmin jumalanpelko, joka esiintyy runossa. Niin ovat runot kirjoitettavat — ei ainoastaan pilan vuoksi ja ajanvietoksi, vaan myös virkistäväksi ja jalostuttavaksi sielun nautinnoksi.
Ylioppilas, joka piispan lukiessa runoa, oli tämän kasvoista koettanut lukea hänen ajatuksiaan, katsoi nyt häneen säteilevin silmin.
— Niin, korkeasti kunnioitettava herra piispa, juuri sen olen minä ottanut päämääräkseni. Kun minä kotonani pienten siskojeni kanssa joka aamu ja ilta yhdyin niihin virsiin, joita vanha harmaapäinen isäni lauloi virsikirjasta, ja kuulin hänen monta kertaa sanovan, ettei kellenkään ole annettu parempaa lahjaa kuin sille, joka kykenee pukea sanoihin ne kalliimmat tunteet, jotka ovat salatut ihmisten sydämmiin, silloin oli hartain toivoni, että saisin sen ky’yn, ja lupasin itsekseni, että käyttäisin sitä ainoastaan vakavamielisyydellä ja Jumalan pelvolla.
— Aivan oikein, nuori ystäväni. Ja että te sepitätte runonne sillä kielellä, jota yleinen kansa ymmärtää, siinä teette te todellakin hyvän työn. Se on oppimattomia kuin meidän tulee opettaa, tietämättömiä kuin meidän tulee valaista. Mutta ennenkuin menette, tahdon antaa tyttäreni lukea kauniin runonne.
Piispa nousi ylös, meni ovelle, jonka hän avasi, ja huusi viereiseen huoneesen:
— Hebla! tule tänne!
Hebla tuli sisään ja tervehti ystävällisesti ylioppilasta.
— Tässä saat lukea kauniin runon, jonka herra Andreas on kirjoittanut, sanoi Terserus ja antoi hänelle paperin.
Hebla otti paperin ja luki. Samassa tuli eräs akatemian kirjuri ja antoi Terserus’elle pienen kirjasen, joka samana päivänä oli ilmestynyt painosta. Sen nimi oli "Varoitus luopumisesta uskosta" ja oli Enevaldus Svenonius’en tekemä. Kaiken sen perästä, mitä ennen oli tapahtunut, aavisti Terserus että se oli joku uusi salavihainen hyökkäys häntä vastaan ja alkoi sentähden kohta tutkia pienen kirjasen sisältöä. Pian oli hän lukenut tarpeeksi, huomatakseen että se todellakin oli mitä hävyttömin koetus tehdä hänet epäiltäväksi harhaopin levittämisestä ja samalla toisinto niistä syytöksistä, joita Svenonius saarnassaankin oli häntä vastaan tehnyt, vaikka häntä ei nytkään nimenomaan mainittu. Otsa vihasta rypistyneenä luki hän luku luvulta tätä kirjasta, joka oli täpötäynnä vihaisia hyökkäyksiä ja julkeita väärennyksiä.