Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona. Nuori tyttö oli lukenut runon, joka yksinkertaisissa ja kansanlauluntapaisissa värssyissä huokui keväänluonnetta ja kainoa rakkautta. Hän ymmärsi kyllä, että runon tarkoitus oli puhua hänelle, ja hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän paperi kädessä ystävällisellä silmäilyllä katsahti kauniisen, kalpeaan ylioppilaasen. He punehtuivat molemmat, mutta ei kumpikaan voinut sanoa mitään.
— Saanko pitää runon? sanoi Hebla vihdoin, kun pitkä äänettömyys saattoi hänet vielä enemmän hämilleen.
— Niin mielelläni! Pidättekö sitten siitä? kysyi Andreas.
— Kyllä, oikein paljon, sanoi Hebla niin salaamattomalla ilolla, ettei suinkaan voinut epäillä ettei hän ajatellut mitä hän sanoi.
He olivat syksystä alkaen tavanneet toisiaan joka päivä, sittenkun Andreas oli tullut hänen isänsä kirjuriksi. Toisiinsa mieltymys, joka jo ennen oli herännyt näissä kahdessa nuoressa, puhdassydämmisessä ihmisessä, vahvistui vielä enemmän jokapäiväisen yhdessä-olon kautta. Monta hämärähetkeä oli Andreas istunut ystävällisessä perheessä, takkavalkean ääressä, joka leimusi salin valkoiseksi rapatusta uunista, ja silloin yhä enemmän oppinut ihailemaan Heblan sydämmellistä luonnetta ja sitä hiljaista ystävällisyyttä, jolla hän toimitti taloudelliset askareensa. Hänen äitinsä oli kuollut jo seitsemän vuotta sitten, ja suuresta taloudesta sekä monista pienistä siskoistaan piti Hebla huolta yhdessä äitipuolensa ja tätinsä Gudelinan kanssa. Köyhälle talonpojan pojalle olivat nämä iltahetket piispan perheessä juhlahetkiä, joita hän ei olisi tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa, jos ei omaan lapsuuden kotiinsa. Mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet, hänen veljensä olivat kaatuneet sodassa Saksanmaalla ja hänen sisarensa olivat naimisissa. Lapsuuden kodin köyhyydestä, tunnollisuudesta ja lakkaamattomasta ahkeruudesta oli hänellä ainoastaan muisto jäljellä, ja kun hän joskus puhui siitä, istuen piispan perheessä, levisi hänen kasvoilleen huomattava surumielisyys. Hänen katseensa harhaili haaveksien ympäri hyvin varustettua huonetta, jossa oli oivallisia uutimien ympäröimiä sänkyjä, suuria kitattuja tammikaappia, siniharmaalla öljyvärillä maalattuja vaate-tapettia, punaisilla sametti-tyynyillä varustettuja penkkiä ja mukavia, nahalla päällystettyjä nojatuolia — mutta hänen ajatuksensa olivat jälleen nokisessa tuvassa, jossa savu riippui vaalean sinisenä pilvenä kattopuitten alla, päre paloi pitkine kiekuroine hiilineen rautapihdissä ja äiti hämmensi suurta puuropataa, piikojen istuessa surisevien rukkien ääressä, leimuavan takkavalkean valossa, sillaikaa kun isä istui piippunysä suussa vuolleskellen ja pienet siskot leikkivät lattialla lastuissa.
Semmoisina hetkinä oli varsinkin kaksi paria silmiä, jotka lämpimällä myötätuntoisuudella katsoivat häneen — neiti Heblan ja vanhan tädin, neiti Gudelinan. Jo ensi silmänräpäyksestä oli Andreas tullut viimemainitun suureksi suosikiksi, ja Gudelinan osoitti mieltymystään ei ainoastaan siten, että hän runsaasti täytti ruokavaroilla ne vakat, jotka hän lähetti häntä varten Davidssonin vaimolle Ryssänmäelle palkaksi hänen kirjuritoimestaan piispan luona, vaan myös siten, että hän lahjoitti hänelle pari suurta kaulusta, jotka hän itse oli neulonut hollantilaisesta palttinasta, hienoimmalla luostarinneuloksella ja jotka sopivat oivallisesti siihen musta-verkaiseen kokovaatetukseen, jonka hän oli saanut piispalta joululahjaksi. Usea pari lämpimiä sukkia mustasta villasta, jotka ystävällisen eukon ahkerat sormet olivat valmistaneet takkavalkean ääressä, päivän työn ja vaivan loputtua, olivat myös joutuneet nuoren ylioppilaan arkkuun.
Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona puhellen matalalla äänellä ja huomaamatta piispaa, joka kuohuen vihasta luki Svenonius'en kirjasta. Kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän ylös, otti keppinsä ja hattunsa.
— Minne isä menee? sanoi Hebla, joka nyt vasta huomasi että tämä oli hyvin kiihottunut. Eikö isä tahdo ottaa kaapua päällensä, näyttää kuin tulisi sadetta.
— Menen konsistorioon. Minulla on jotakin sanomista tohtori Enevaldus’elle, sanoi Terserus murtaen suutaan Heblan auttaessa silkkivuorista samettikaapua hänen päälleen.
Andreaskin sanoi jäähyväiset mennäkseen luennoille, Hebla voi akkunasta nähdä, kuinka hän kirjat kainalossa meni kadun yli ja seuraavassa kadun kulmassa poikkesi Akatemian kujalle, jonne ylioppilas toisensa perästä näkyi ohjaavan askeleitaan.