— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta olkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää kiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.
— Sen kyllä arvaan, sanoi Chronander huoaten.
— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja lohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen. Varia et mutabilis est femina. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on nainen.]
Hän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa koulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka teki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean vastaväittäjän kanssa.
Sinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali ja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja laulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja pereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.
Vähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se oli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös kuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa ja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki Pitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa hänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä seisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä Hindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata Jacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun samalla huuto "pereat Svenonius, vivat Chronander" kaikui voimakkaista kurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava rehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.
Pitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului meteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin, mutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat, vaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan heikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty, joka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien minuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella tahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.
Pitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt melkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat olivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta kostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki yhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat, sillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.
Mutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen seuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina kaupungissa:
— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä juomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja poikia, kun vaan ei suututa niitä.