Sillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan viralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse piispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei ennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä kummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin erästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli todenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen kanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä korkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa maineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen kokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en viralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli hylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta todellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin sen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle rahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun kaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius, joka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen kanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa, siksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi niin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.
Oppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia sanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä Terserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut paholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut. Palkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden tahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä huhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe Terserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.
Tersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt perhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat surusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja hiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen hymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli, ettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen niin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät huomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän tähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti sitä ikävöimään ja suremaan.
Eräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja hengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan luo ja sanoi:
— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuri
Andreas’en Jakob Wollen kulmassa.
Punaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti hatun ja kaapun päälleen ja sanoi:
— Minä menen vähän kävelemään. Hyvästi siksi, ratas, kulta tätini.
Hän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita myöten.
Gudelina katsoi hänen jälkeensä tyytyväisesti hymyillen.
— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas onkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat Karjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan olisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista ilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta saavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.