Kun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina tyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.
Molemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut salata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman ruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon kesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut luovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta kuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa, jossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi tavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse, eikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti Marthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander avatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He nyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.
Kupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa itäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty uhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa pyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa ensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen oli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan sisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt sairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen vettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja rukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin asujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen, polttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla ja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa tapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas ja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan pois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka kustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä tuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen pappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka lähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin että siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää harjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison suosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli sinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.
Kun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun päässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin karjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle, jolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle, Kupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.
Kesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja riippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa, mehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat lehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena pyhä-aamuna.
He olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan illoin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle penkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet tavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko luonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa viserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet ja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen hiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat ajatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut täyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä hiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin yhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua. Andreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla taas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän teki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa lämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat ajatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat jälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma eteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän rakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.
Kun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina, ettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen. Hän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut. Mutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa Annan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja Gudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän raittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.
Pienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä talossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius ja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä aineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta, hyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä vuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle sängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa päällä, nojaten selkänsä seinää vasten.
Daniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen vaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä oli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli hänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas Turkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta hän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun hän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä edessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa, ratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa opintojaan.
Myöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän ajatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa, sen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut saavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän aikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä, lauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota elämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli hän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan aamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea apulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.