Liian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta hajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain aamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti Gudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas kalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.
— Onko jotakin tapahtunut Heblalle? kysyi hän.
Mitään sanomatta antoi Gudelina hänelle kirjeen. Se oli piispalta.
Piispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta oli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden herrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut köyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen, siitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet saada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen hyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat koettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan joutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana syksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan Heblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus Bjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan lapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä, kirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia, oli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan puolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa ilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä vastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden turvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa ansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut. Tyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä Heblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin oli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori, ei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo silloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa, ruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta oli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen, saatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan. Ja nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä tuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle ilon ja rauhan palmua.
Tämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta kiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.
Andreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään, että hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän tunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään epäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati. Kasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä käskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä, vaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän sen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja odotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota hänelle.
Vanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta ystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen kyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja sanoi itkien:
— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta erota ainaiseksi.
— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas hänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä kaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet elämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on hänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen kyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli onnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois paristamme.
— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein kuulumattomasti.